On ihanaa olla sinkku. Se on vittu mahtavaa. Voi kokkailla itelleen kaikkia herkkuruokia, käydä joogassa ja zumbassa, iskeä komeita miehiä ja juoda drinksuja tyttöjen kanssa. Ah, ja voi, se vapaus. Se on upeaa.
Not.
Monesti minä mietin kolmen päivän jälkeen, että kannattaakohan niitä housuja pukea jalkaan. Käytän krapulassa koiraa kusella ja kattelen niitä saatanan jumppatrikooihmisiä, jotka reippailee Hukasta ostamaan maitorahkaa ja parsakaalia. Elän vissiin sitä elämäni parasta aikaa. Semikuuma sinkku, voin iskeä kenet haluan, nussia, juoda, bailata, tehdä mitä haluan.
Minä kadehdin ihmisiä jotka ovat parisuhteessa. Sitä sentään tietää, että mitä siellä peiton alla odottaa. Tuttua ja turvallista seksiä. Vaikka se olisi sitä, että pannaan lähetyssaarnaajassa kerran viikossa saunan jälkeen. Mutta kun sitä maniapäissään iskee jonkun miehen, niin ei ole mitään tietoa mitä on luvassa. Se voi olla joku perseestä kiksinsä saava dildovaras tai joku esinahkakriisejä läpikäyvä luuseri. Yhden illan jutut ovat viheliäistä paskaa. Olisipa edes kerran semmonen mies, että sitä voisi vain naida, kätellä jämäkästi ja heittää pihalle. Mutta ei.
Meikän mielestä parhaita harrastuksia hississä on mustapäiden puristelu, nenänkaivuu ja piereskely. Olen unelmien nainen. Just se, joka haluaa iskeä ne varattujen naisten miehet ja hurmata jokaisen olemuksellaan. Minä en miehissä (ja naisissa) ymmärrä sitä, että jos olen mukava, känninen, kohtelias, niin heti joku ottaa nokkiinsa. No ihan varmasti haluan iskeä sen miehen jolla on joku saatanan Coldplay-paita, vetäytyvä hiusraja ja vihaisen hillerin näköinen tyttökaveri. Joo kyllä, haluan olla juuri se nainen joka rikkoo tuon unelmien parisuhteen.
Pahinta on, että olen oikeasti herkkä. Arka ja ihastun. Katselen miestä jostain etäältä, pimeästä nurkasta, mietin että hänen kanssaan haluan irstailla ja pussailla. Sitten joku semisti siedettävä mies tulee ja lähden hänen kanssaan. Koska miksipä ei.
On myös hienoa, että ihmisten mielestä olen joku harkintakyvytön lortto tai itsetuntoani hakeva, eksynyt pikkutyttö, jos harrastan irtosuhteita. Vitut, minä tykkään seksistä. Se tuntuu olevan ongelma hyvin monelle muulle, paitsi minulle. Seksi on paskimmillaankin niinku pizza; vaikka se on pahaa, on se silti ihan hyvää. Mutta tämä saatanan laasasmainen ajattelu ja ylipäätään joku typerä harhakuva, että jokainen nainen etsii vain elämänsä prinssiä, pilaa kaiken. Kun minä haluan nussia ennen ihastumista, ei se vain mene kenenkään jakeluun. Koska naisen ei pidä olla liian helppo. Pitää pihdata ja haaveilla vittu vauvoista, ennen kuin voi heittää ne täpätyt reidet auki ja antaa mennä. Mieluummin minä harrastan sitä nussimista ja ihastun siinä, kuin että ihastun ensin, ja totean sitten että seksi on ihan kamalaa.
Kai tässä on joku pohjakaneetti näin torstaiaamuna, että jokaisessa on monta puolta. Halusin vain ehkä palata blogosfääriin ja tympäistä ja ärsyttää ihmisiä, koska sitähän minä teen. Olkaa hyvät. Mutta silti minä salaa haaveilen rakkaudesta. Ja kuuntelen tätä kapppaletta.
torstai 20. marraskuuta 2014
perjantai 28. maaliskuuta 2014
sunnuntai 9. maaliskuuta 2014
Tatuoinneista ja harhaluuloista
Iltalehden fiidi.fi -sivustolla oli todella surkea juttu siitä, millaiset asiat ovat tatuoiduille ihmisille turhankin tuttuja. Kahdeksan täppiä nahkaani hakkauttaneena voisinkin jakaa asioita, jotka ihan OIKEASTI ärsyttävät, vituttavat, itkettävät ja naurattavat ja ovat tulleet tutuiksi tässä seitsemän vuoden aikana, kun ihoani on muste koristanut.
1. Lääppijät.
Se, että minulla on reidessä, käsivarressa, jalkapöydässä tai jossain muualla tatuointi, ei tarkoita että sinulla olisi oikeus tulla lähmimään minua, vain koska kuvani on mielestäsi hieno tai kiinnostava (tai vaihtoehtosesti ruma ja epämiellyttävä). Erityisesti vanhat, limaiset miehet olettavat, että koska kuumana kesäpäivänä pukeudun shortseihin ja reidessäni on värikäs kuva, tarkoittaa se että minun henkilökohtaiseen tilaani saa aivan vapaasti tunkeutua, iskeä se maksaläiskäinen käsi potkalle ja hönkiä korvaan kuinka "oohaahuuh onpa sulla värikäs ja iso kuva reidessä."
Samalla tavoin kesken keskustelun on joku saattanut saada päähänsä alkaa sivellä käsivarttani haaveksivan näköisesti ja puhahtaa ehkä väliin että "onpa tää hieno." Eihän tämäkään toki niin mustavalkoista ole, kyllä ystäväni minua saavat koskettaa, mutta se, että joku tuntematon yhtäkkiä tarraa kiinni ja kääntää kysymättä kättäni nähdäkseen tatuointini paremmin, on todella ahdistavaa ja vastenmielistä. En minäkään tarraa kuppilassa johonkin randomiin vastaantulijaan kiinni, vain jotta saisin tutkailla tarkemmin hänen syntymämerkkiään tai jännittävän näköistä luomeaan.
2. Dissaajat.
Ylempänä mainitut lääppijät ovat usein myös tätä tyyppiä. Sitä saatetaan alkaa yhtäkkiä hiplaamaan jotain osaa kropastani ihan vain siitä ilosta, että pääsisi sanomaan kuinka ruman kuvan olen itseeni laittanut ja miksi minä itseäni tuolla tavalla pilaan. Minun kehoni on minun kehoni, päätän itse kuinka sen koristelen ja mitä sille teen. Jos jonkun mielestä olen pilannut itseni ja Laasasen markkina-arvoteorian mukaisesti laskenut arvoani parinvalinnan saralla, niin siinäpä sitten ajattelee niin, mutta turha sitä on minulle tulla ilmoittamaan.
En minäkään tollota naama nurinpäin jotain satunnaista henkilöä julkisella paikalla, vain jotta voisin ilmoittaa kuinka vitun ruma pottatukka hänellä on, tai että kuinka hänen tyylitajunsa on mielestäni hirveä. Saati että sitten takertuisin puhtaasti fyysisiin piirteisiin ("onpa sulla hirveen näköinen akne." tai "oot kyllä niin laiha että hyi helvetti.") Ei jokainen vastaantulija miellytä omaa silmääni, ja on olemassa piirteitä ja seikkoja sekä tyylissä että ulkonäössä, jotka eivät minua innosta. Mutta mitä sitten, sehän on vain makuasia. Tatuoidut ihmiset tuntuvat kuitenkin olevan jollain tapaa vapaata riistaa, on ihan okei tölväistä, että "onpa hirveän näköinen jätkä/muija" jos ihminen on esimerkiksi tatuoinut itseään runsaasti tai harrastanut muunlaista kehonmuokkausta lävistämällä tai muilla tavoilla.
Jos ulkonäköni teitä häiritsee, niin katselkaa muualle.
3. "HEI KATO, MULLAKI ON!"
Osa tatuoiduista ihmisistä tuntuu selkeästi kuvittelevan, että olemme jokin kultti, lahko, tai salaseura. Siis että kaikki tatuoidut ihmiset ovat osa yhtä, suurta, salaista puumajakerhoa, jolla on omat sääntönsä ja koodikielensä. Tatuoinnin vilauttaminen on kuin salasana tai tietynlainen kädenpuristus.
Kauniita tatuointeja on mukava katsella ja ihailla, ja usein on myös mielenkiintoista vaihtaa kokemuksia tatuoinneista ja niiden tekemisestä. Minua nyt ei kuitenkaan ihan oikeasti kiinnosta nähdä ihan jokaisen vastaantulijan täppejä vain siksi, että itsellänikin niitä sattuu olemaan. Kaameimpia ovat hetket, kun joku rullaa hihan ylös ja käsivarresta paljastuu levähtänyt Suomen vaakuna tai "isoveljen kaverin tyttöystävän veljen" täysin päin rektumia tekemä soikion muotoinen rauhamerkki. Tai alaselkään on hakattu joskus villeinä teinivuosina joku perhostribaali tai liuta kiinalaisia merkkejä. Tai joku on tatuoinut itseensä paskan bändin vielä paskempia lyriikoita. Makuasioitahan nämä ovat, älkää nyt kiskaisko hernettä nenään jos tribaalit, kinkkimerkit ja itkettävän huonosti tehdyt tatskat eivät minua innosta.
Mutta mitä niissä tilanteissa ihan oikeasti voi sanoa? Joku niin pontevana esittelee täppiään ihan vain sillä oletuksella, että automaattisesti pitäisin siitä koska minäkin olen tatuoitu. Useimmiten päädyn mutisemaan jotain "joo... onhan tuo... tommonen." ja pyrin poistumaan pikaisesti paikalta. Onhan se tietysti hienoa ja innostavaa, jos joku on uskaltautunut vihdoin ottamaan ensimmäisen tatuointinsa ja sitä sitten esittelee aivan tohkeissaan, mutta ei sitä nyt kannata olettaa heti, että minä pitäisin kuvasta vain siksi, koska se on tatuointi. Täppejäkin kun on niin laidasta laitaan ja ne kuvastavat jokaisen omaa makua, tyyliä ja persoonaa. Tärkeintä on, että itse on lopputulokseen tyytyväinen. Muiden mielipiteillä ei silloin pitäisi olla mitään painoarvoa.
4."Mitä se symboloi?"
No niin. NO NIIN. Tämä on asia, joka minua ihan oikeasti ärsyttää todella paljon. Miksi helvetissä minä tahtoisin kertoa jollekulle uppo-oudolle vastaantulijalle, että mitä tatuointini symboloi? Jos se nyt edes symboloi mitään. Osassa tatuoinneistani on jonkinlaista symboliikkaa, tunnesidoksia tai viittauksia asioihin, joita olen elämässäni kokenut. Osa taas on vain pelkkiä tatuointeja, ilman yhtään mitään sen syvällisempää merkitystä.
Jos joku kuvistani kätkee sisäänsä merkityksiä tai symboliikkaa, niin usein se aihe on arka tai todella henkilökohtainen, enkä välttämättä tahdo jakaa sitä edes itse tekijän tai läheisimpienkään ystävieni kanssa. Tokihan sitä saa kysyä, mutta mielestäni vastausta on turha odottaa, eikä siitä tarvitse suutahtaa, jos en suostu vastaamaan vaan totean ystävällisesti että kyllä, symboloi se jotain, muttei siitä sen enempää.
5."Sattuuko se?"
Kipu on yksilökohtaista. Oikeasti. Eihän se tatuoinnin laittaminen kauhean kivalta tunnu, mutta oma kipukynnykseni on suhteellisen korkea, eikä isonkaan kuvan laittaminen saa aikaan usein irvistystä kummempaa reagointia ikävään nirhaisuun. Sitten on taas ihmisiä, jotka laittavat hirmuisen pienen tatuoinnin johonkin suhteellisen kivuttomaan paikkaan, ja itkun ja huudon määrä on valtaisa. Osaan siis toki kertoa siitä, miltä tatuoinnin tekeminen minusta tuntuu, mutta hankala siihen on vastata, että tuntuuko se kysyjästä samalta.
6."Sitten kun oot vanha..."
.. Joo joo, ja nahka roikkuu ja olen rupsahtanut, niin väittäisinpä, että nahkani roikkuu ja rupsahtaminen iskee, on niitä tatuointeja eli ei. Ei se ikääntyminen sen kauniimmaksi muutu, vaikka olisin jättänyt tatuoinnit ottamatta. Varmasti kuvat näyttävät eriltä 25- ja 80-vuotiaan ihmisen ihossa, mutta mitä sitten? Muuttuuhan se naama, ryhti, vartalo, korvat, ääni ja iho muutenkin iän myötä. Aivan kuin tatuoinnit jotenkin pahentaisivat asiaa. Sitä paitsi, mielestäni ikääntyminen on vain kaunista. Omalla tavallaan. Joten roikkukoon käsivarsinahkani mummoiässä vaikka polvissa asti; rakastan tatuointejani ja niihin liittyviä muistoja ja menneitä aikoja siitä huolimatta.
7. Kaduttaako?
Usein sitä kysytään, että kadunko jotain tatuoinneistani ja jättäisinkö ne ottamatta, jos voisin nyt jälkikäteen valita.
Kyllä ja ei. En välttämättä ottaisi enää samanlaisia tatuointeja, kuin vuosia sitten otin, mutten siitä huolimatta kadu niistä yhtäkään. Kukin kuva kertoo omaa tarinaansa silloisesta Minnasta, millainen olin ja mitä ajattelin silloin, kun neulan eteen istahdin. Onnekseni en ole koskaan sortunut mihinkään susirumaan kuvaan, jonka tahtoisin välttämättä nyt peittää. Jos arvet kertovat elämästä, niin kertovat siitä myös tatuoinnit.
8. Tatskat ja miehet.
Olen törmännyt naurettavan usein harhaluuloihin, että tatuoitu nainen on joku uskomattoman villi ja estoton seksimonsteri, joka viettää kaiken vapaa aikansa Jack Daniel'sia suoraan pullosta ryystäen ja moottoripyörän perällä istuen. Tatuoitu nainen deittailee vain motoristeja, renttuja, "pahoja poikia" ja miehiä, jotka ovat tasapuolisesti koristelleet nahkaansa. Usein on käynyt niin, että kun tutustumisessa päästään siihen vaiheeseen, että vaatteet vähenevät ja sykkeet kohoavat, sopertelee vastakkainen osapuoli anteeksipyydellen sitä, kun hänellä ei ole täppejä ja tuskin koskaan tulee olemaankaan. Minä en välitä.
Mielestäni useat tatuoidut miehet ovat viehättäviä. Samaten useat tatuoimattomat miehet ovat viehättäviä. Tunnen myös punapäitä, jotka ovat viehättäviä. Ja blondeja. Ja brunetteja. Ja parrakkaita ja parrattomia miehiä. Pitkätukkaisia ja kaljuja. Laihoja ja lihavia, pitkiä ja lyhyitä. Eivät ne tatuoinnit ihan oikeasti ole mikään välttämätön asia ja se suurin seikka, jonka perusteella haeskellaan sitä potentiaalista kumppania. Ne ovat vain yksi osa ihmistä, osa ulkonäköä, joka joko miellyttää katselijan silmää, tai sitten ei. Tatuoinnit kun eivät kerro ihmisen luonteesta loppupeleissä yhtään mitään, ja minä nyt olen niin tylsä, että sisäinen kauneus on mielestäni poikkeuksetta ulkoista koreutta tärkeämpi asia.
Olen myös tavannut saatananmoisia uuvatteja, joiden mielestä minun pitäisi automaattisesti kiinnostua, vain siksi että jätkällä sattuu olemaan muutama kuva. Ei se nyt ihan oikeasti tee kenestäkään välittömästi kiinnostavaa tai puoleensavetävää. Useimmiten nämä miehet ovat vielä niitä polleita urpoja, jotka kiskovat röökikopissa paidan korviinsa ja omahyväisellä äänellä lässyttävät täpeistään pullistellen samalla hauiksiaan. Kun sitten mielenkiintoni ei herääkään, niin olenkin yhtäkkiä nuiva ämmä ja tympeä lehmä jonka tatskatkin ovat aivan helvetin rumia. No voi anteeksi.
9. "Millainen tatuointi mun kannattais/pitäis ottaa?"
Hei nyt. Kuten jo aiemmin mainitsin, ovat tatuoinnit vain yksi osa jokaisen henkilökohtaista tyyliä ja persoonaa. Vaikka kyseessä olisi paras ystäväni tai verisukulaiseni, niin en silti lähtisi neuvomaan tai ehdottelemaan mitään. Tatuointi on jokaisen oma päätös, eikä siinä pitäisi koskaan kuunnella muita (paitsi ammattilaisia), saati tinkiä omista ideoistaan. Jos joku nyt sen tribaalin haluaa läsäyttää alaselkäänsä tai suomileijonan rintaansa, niin siitä vaan, mikäpä minä olen kenenkään ideoita tyrmäämään. Ja jos omassa päässä on hankala muodostaa valmista kuvaa, niin alan ammattilaiset ovat juuri sitä varten. Minäkin olen usein marssinut liikkeeseen vain jonkinlaisen ideanpoikasen kanssa, itse kun en osaa piirtää edes tikku-ukkoa kunnolla. Kertaakaan en ole vakitäppääjäni tekemään kuvaan joutunut pettymään.
Minä en ihan oikeasti osaa sanoa, että millainen kuva jonkun pitäisi ottaa ja mihin, saati että osaisin opastaa, kuka olisi hänelle kaikkein sopivin ammattilainen tekemään työn. Jokaisella tatuoijalla on täysin oma tyylinsä. Osa on kunnostautunut mustaharmaiden kuvien tekemisessä, kun taas toiselta prolta irtoaa parhaiten old school. Ainostaan perehtymällä tyyppien aiempiin töihin ja omaleimaiseen (heh) tyyliin, selviää, kuka on itselle sopivin tekijä.
Kannattaa myös muistaa se tylsä fakta, että tatuointi ihan oikeasti on ikuinen. Eli kannattaa harkita tarkkaan, mitä sitä sitten itseensä tatuoi, ettei myöhemmin tarvitse katua ja harmitella, saati alkaa laserilla poistattamaan nuoruuden hairahduksia. Se kun ei ensinnäkään erityisen halpaa lystiä ole. Itse olen suositellut ensikertalaisille vähintäänkin puolen vuoden harkinta-aikaa. Jos olet vielä puolen vuoden kuluttua kuvastasi, sen koosta, tekijästä ja paikasta varma, niin anna mennä. Usein kuitenkin mieli saattaa muuttua ja sitä puistelee itsekin päätään, että mitähän vittua minä mietin ja onneksi en ryykännyt heti varaamaan aikaa.
10... Ja näin lopussa voisin palata alkuperäiseen fiidin juttuun ja todeta, että ainakin yksi kohta jutusta piti täydellisesti paikkansa. Äitini ei pitänyt ensimmäisestä, toisesta, kolmannesta, neljännestä, viidennestä, kuudennesta, seitsemännestä eikä yllättäen myöskään kahdeksannesta tatuoinnistani. Seuraavat kaksikymmentä kuvaa tuskin tulevat muuttamaan tilannetta miksikään. Onneksi äiti kuitenkin rakastaa tytärtään juuri sellaisena kuin tämä on. Naisena, jonka tatuoinnit ovat vain minimaalisen pieni osa kokonaisuutta.
1. Lääppijät.
Se, että minulla on reidessä, käsivarressa, jalkapöydässä tai jossain muualla tatuointi, ei tarkoita että sinulla olisi oikeus tulla lähmimään minua, vain koska kuvani on mielestäsi hieno tai kiinnostava (tai vaihtoehtosesti ruma ja epämiellyttävä). Erityisesti vanhat, limaiset miehet olettavat, että koska kuumana kesäpäivänä pukeudun shortseihin ja reidessäni on värikäs kuva, tarkoittaa se että minun henkilökohtaiseen tilaani saa aivan vapaasti tunkeutua, iskeä se maksaläiskäinen käsi potkalle ja hönkiä korvaan kuinka "oohaahuuh onpa sulla värikäs ja iso kuva reidessä."
Samalla tavoin kesken keskustelun on joku saattanut saada päähänsä alkaa sivellä käsivarttani haaveksivan näköisesti ja puhahtaa ehkä väliin että "onpa tää hieno." Eihän tämäkään toki niin mustavalkoista ole, kyllä ystäväni minua saavat koskettaa, mutta se, että joku tuntematon yhtäkkiä tarraa kiinni ja kääntää kysymättä kättäni nähdäkseen tatuointini paremmin, on todella ahdistavaa ja vastenmielistä. En minäkään tarraa kuppilassa johonkin randomiin vastaantulijaan kiinni, vain jotta saisin tutkailla tarkemmin hänen syntymämerkkiään tai jännittävän näköistä luomeaan.
2. Dissaajat.
Ylempänä mainitut lääppijät ovat usein myös tätä tyyppiä. Sitä saatetaan alkaa yhtäkkiä hiplaamaan jotain osaa kropastani ihan vain siitä ilosta, että pääsisi sanomaan kuinka ruman kuvan olen itseeni laittanut ja miksi minä itseäni tuolla tavalla pilaan. Minun kehoni on minun kehoni, päätän itse kuinka sen koristelen ja mitä sille teen. Jos jonkun mielestä olen pilannut itseni ja Laasasen markkina-arvoteorian mukaisesti laskenut arvoani parinvalinnan saralla, niin siinäpä sitten ajattelee niin, mutta turha sitä on minulle tulla ilmoittamaan.
En minäkään tollota naama nurinpäin jotain satunnaista henkilöä julkisella paikalla, vain jotta voisin ilmoittaa kuinka vitun ruma pottatukka hänellä on, tai että kuinka hänen tyylitajunsa on mielestäni hirveä. Saati että sitten takertuisin puhtaasti fyysisiin piirteisiin ("onpa sulla hirveen näköinen akne." tai "oot kyllä niin laiha että hyi helvetti.") Ei jokainen vastaantulija miellytä omaa silmääni, ja on olemassa piirteitä ja seikkoja sekä tyylissä että ulkonäössä, jotka eivät minua innosta. Mutta mitä sitten, sehän on vain makuasia. Tatuoidut ihmiset tuntuvat kuitenkin olevan jollain tapaa vapaata riistaa, on ihan okei tölväistä, että "onpa hirveän näköinen jätkä/muija" jos ihminen on esimerkiksi tatuoinut itseään runsaasti tai harrastanut muunlaista kehonmuokkausta lävistämällä tai muilla tavoilla.
Jos ulkonäköni teitä häiritsee, niin katselkaa muualle.
3. "HEI KATO, MULLAKI ON!"
Osa tatuoiduista ihmisistä tuntuu selkeästi kuvittelevan, että olemme jokin kultti, lahko, tai salaseura. Siis että kaikki tatuoidut ihmiset ovat osa yhtä, suurta, salaista puumajakerhoa, jolla on omat sääntönsä ja koodikielensä. Tatuoinnin vilauttaminen on kuin salasana tai tietynlainen kädenpuristus.
Kauniita tatuointeja on mukava katsella ja ihailla, ja usein on myös mielenkiintoista vaihtaa kokemuksia tatuoinneista ja niiden tekemisestä. Minua nyt ei kuitenkaan ihan oikeasti kiinnosta nähdä ihan jokaisen vastaantulijan täppejä vain siksi, että itsellänikin niitä sattuu olemaan. Kaameimpia ovat hetket, kun joku rullaa hihan ylös ja käsivarresta paljastuu levähtänyt Suomen vaakuna tai "isoveljen kaverin tyttöystävän veljen" täysin päin rektumia tekemä soikion muotoinen rauhamerkki. Tai alaselkään on hakattu joskus villeinä teinivuosina joku perhostribaali tai liuta kiinalaisia merkkejä. Tai joku on tatuoinut itseensä paskan bändin vielä paskempia lyriikoita. Makuasioitahan nämä ovat, älkää nyt kiskaisko hernettä nenään jos tribaalit, kinkkimerkit ja itkettävän huonosti tehdyt tatskat eivät minua innosta.
Mutta mitä niissä tilanteissa ihan oikeasti voi sanoa? Joku niin pontevana esittelee täppiään ihan vain sillä oletuksella, että automaattisesti pitäisin siitä koska minäkin olen tatuoitu. Useimmiten päädyn mutisemaan jotain "joo... onhan tuo... tommonen." ja pyrin poistumaan pikaisesti paikalta. Onhan se tietysti hienoa ja innostavaa, jos joku on uskaltautunut vihdoin ottamaan ensimmäisen tatuointinsa ja sitä sitten esittelee aivan tohkeissaan, mutta ei sitä nyt kannata olettaa heti, että minä pitäisin kuvasta vain siksi, koska se on tatuointi. Täppejäkin kun on niin laidasta laitaan ja ne kuvastavat jokaisen omaa makua, tyyliä ja persoonaa. Tärkeintä on, että itse on lopputulokseen tyytyväinen. Muiden mielipiteillä ei silloin pitäisi olla mitään painoarvoa.
4."Mitä se symboloi?"
No niin. NO NIIN. Tämä on asia, joka minua ihan oikeasti ärsyttää todella paljon. Miksi helvetissä minä tahtoisin kertoa jollekulle uppo-oudolle vastaantulijalle, että mitä tatuointini symboloi? Jos se nyt edes symboloi mitään. Osassa tatuoinneistani on jonkinlaista symboliikkaa, tunnesidoksia tai viittauksia asioihin, joita olen elämässäni kokenut. Osa taas on vain pelkkiä tatuointeja, ilman yhtään mitään sen syvällisempää merkitystä.
Jos joku kuvistani kätkee sisäänsä merkityksiä tai symboliikkaa, niin usein se aihe on arka tai todella henkilökohtainen, enkä välttämättä tahdo jakaa sitä edes itse tekijän tai läheisimpienkään ystävieni kanssa. Tokihan sitä saa kysyä, mutta mielestäni vastausta on turha odottaa, eikä siitä tarvitse suutahtaa, jos en suostu vastaamaan vaan totean ystävällisesti että kyllä, symboloi se jotain, muttei siitä sen enempää.
5."Sattuuko se?"
Kipu on yksilökohtaista. Oikeasti. Eihän se tatuoinnin laittaminen kauhean kivalta tunnu, mutta oma kipukynnykseni on suhteellisen korkea, eikä isonkaan kuvan laittaminen saa aikaan usein irvistystä kummempaa reagointia ikävään nirhaisuun. Sitten on taas ihmisiä, jotka laittavat hirmuisen pienen tatuoinnin johonkin suhteellisen kivuttomaan paikkaan, ja itkun ja huudon määrä on valtaisa. Osaan siis toki kertoa siitä, miltä tatuoinnin tekeminen minusta tuntuu, mutta hankala siihen on vastata, että tuntuuko se kysyjästä samalta.
6."Sitten kun oot vanha..."
.. Joo joo, ja nahka roikkuu ja olen rupsahtanut, niin väittäisinpä, että nahkani roikkuu ja rupsahtaminen iskee, on niitä tatuointeja eli ei. Ei se ikääntyminen sen kauniimmaksi muutu, vaikka olisin jättänyt tatuoinnit ottamatta. Varmasti kuvat näyttävät eriltä 25- ja 80-vuotiaan ihmisen ihossa, mutta mitä sitten? Muuttuuhan se naama, ryhti, vartalo, korvat, ääni ja iho muutenkin iän myötä. Aivan kuin tatuoinnit jotenkin pahentaisivat asiaa. Sitä paitsi, mielestäni ikääntyminen on vain kaunista. Omalla tavallaan. Joten roikkukoon käsivarsinahkani mummoiässä vaikka polvissa asti; rakastan tatuointejani ja niihin liittyviä muistoja ja menneitä aikoja siitä huolimatta.
7. Kaduttaako?
Usein sitä kysytään, että kadunko jotain tatuoinneistani ja jättäisinkö ne ottamatta, jos voisin nyt jälkikäteen valita.
Kyllä ja ei. En välttämättä ottaisi enää samanlaisia tatuointeja, kuin vuosia sitten otin, mutten siitä huolimatta kadu niistä yhtäkään. Kukin kuva kertoo omaa tarinaansa silloisesta Minnasta, millainen olin ja mitä ajattelin silloin, kun neulan eteen istahdin. Onnekseni en ole koskaan sortunut mihinkään susirumaan kuvaan, jonka tahtoisin välttämättä nyt peittää. Jos arvet kertovat elämästä, niin kertovat siitä myös tatuoinnit.
8. Tatskat ja miehet.
Olen törmännyt naurettavan usein harhaluuloihin, että tatuoitu nainen on joku uskomattoman villi ja estoton seksimonsteri, joka viettää kaiken vapaa aikansa Jack Daniel'sia suoraan pullosta ryystäen ja moottoripyörän perällä istuen. Tatuoitu nainen deittailee vain motoristeja, renttuja, "pahoja poikia" ja miehiä, jotka ovat tasapuolisesti koristelleet nahkaansa. Usein on käynyt niin, että kun tutustumisessa päästään siihen vaiheeseen, että vaatteet vähenevät ja sykkeet kohoavat, sopertelee vastakkainen osapuoli anteeksipyydellen sitä, kun hänellä ei ole täppejä ja tuskin koskaan tulee olemaankaan. Minä en välitä.
Mielestäni useat tatuoidut miehet ovat viehättäviä. Samaten useat tatuoimattomat miehet ovat viehättäviä. Tunnen myös punapäitä, jotka ovat viehättäviä. Ja blondeja. Ja brunetteja. Ja parrakkaita ja parrattomia miehiä. Pitkätukkaisia ja kaljuja. Laihoja ja lihavia, pitkiä ja lyhyitä. Eivät ne tatuoinnit ihan oikeasti ole mikään välttämätön asia ja se suurin seikka, jonka perusteella haeskellaan sitä potentiaalista kumppania. Ne ovat vain yksi osa ihmistä, osa ulkonäköä, joka joko miellyttää katselijan silmää, tai sitten ei. Tatuoinnit kun eivät kerro ihmisen luonteesta loppupeleissä yhtään mitään, ja minä nyt olen niin tylsä, että sisäinen kauneus on mielestäni poikkeuksetta ulkoista koreutta tärkeämpi asia.
Olen myös tavannut saatananmoisia uuvatteja, joiden mielestä minun pitäisi automaattisesti kiinnostua, vain siksi että jätkällä sattuu olemaan muutama kuva. Ei se nyt ihan oikeasti tee kenestäkään välittömästi kiinnostavaa tai puoleensavetävää. Useimmiten nämä miehet ovat vielä niitä polleita urpoja, jotka kiskovat röökikopissa paidan korviinsa ja omahyväisellä äänellä lässyttävät täpeistään pullistellen samalla hauiksiaan. Kun sitten mielenkiintoni ei herääkään, niin olenkin yhtäkkiä nuiva ämmä ja tympeä lehmä jonka tatskatkin ovat aivan helvetin rumia. No voi anteeksi.
9. "Millainen tatuointi mun kannattais/pitäis ottaa?"
Hei nyt. Kuten jo aiemmin mainitsin, ovat tatuoinnit vain yksi osa jokaisen henkilökohtaista tyyliä ja persoonaa. Vaikka kyseessä olisi paras ystäväni tai verisukulaiseni, niin en silti lähtisi neuvomaan tai ehdottelemaan mitään. Tatuointi on jokaisen oma päätös, eikä siinä pitäisi koskaan kuunnella muita (paitsi ammattilaisia), saati tinkiä omista ideoistaan. Jos joku nyt sen tribaalin haluaa läsäyttää alaselkäänsä tai suomileijonan rintaansa, niin siitä vaan, mikäpä minä olen kenenkään ideoita tyrmäämään. Ja jos omassa päässä on hankala muodostaa valmista kuvaa, niin alan ammattilaiset ovat juuri sitä varten. Minäkin olen usein marssinut liikkeeseen vain jonkinlaisen ideanpoikasen kanssa, itse kun en osaa piirtää edes tikku-ukkoa kunnolla. Kertaakaan en ole vakitäppääjäni tekemään kuvaan joutunut pettymään.
Minä en ihan oikeasti osaa sanoa, että millainen kuva jonkun pitäisi ottaa ja mihin, saati että osaisin opastaa, kuka olisi hänelle kaikkein sopivin ammattilainen tekemään työn. Jokaisella tatuoijalla on täysin oma tyylinsä. Osa on kunnostautunut mustaharmaiden kuvien tekemisessä, kun taas toiselta prolta irtoaa parhaiten old school. Ainostaan perehtymällä tyyppien aiempiin töihin ja omaleimaiseen (heh) tyyliin, selviää, kuka on itselle sopivin tekijä.
Kannattaa myös muistaa se tylsä fakta, että tatuointi ihan oikeasti on ikuinen. Eli kannattaa harkita tarkkaan, mitä sitä sitten itseensä tatuoi, ettei myöhemmin tarvitse katua ja harmitella, saati alkaa laserilla poistattamaan nuoruuden hairahduksia. Se kun ei ensinnäkään erityisen halpaa lystiä ole. Itse olen suositellut ensikertalaisille vähintäänkin puolen vuoden harkinta-aikaa. Jos olet vielä puolen vuoden kuluttua kuvastasi, sen koosta, tekijästä ja paikasta varma, niin anna mennä. Usein kuitenkin mieli saattaa muuttua ja sitä puistelee itsekin päätään, että mitähän vittua minä mietin ja onneksi en ryykännyt heti varaamaan aikaa.
10... Ja näin lopussa voisin palata alkuperäiseen fiidin juttuun ja todeta, että ainakin yksi kohta jutusta piti täydellisesti paikkansa. Äitini ei pitänyt ensimmäisestä, toisesta, kolmannesta, neljännestä, viidennestä, kuudennesta, seitsemännestä eikä yllättäen myöskään kahdeksannesta tatuoinnistani. Seuraavat kaksikymmentä kuvaa tuskin tulevat muuttamaan tilannetta miksikään. Onneksi äiti kuitenkin rakastaa tytärtään juuri sellaisena kuin tämä on. Naisena, jonka tatuoinnit ovat vain minimaalisen pieni osa kokonaisuutta.
tiistai 28. tammikuuta 2014
Kiitos Suomi, kiitos mielenterveyshuolto 2014
Sain eilen Oulun kaupungilta postia.
"Teitä koskeva lähete on käsitelty Oulun mielenterveyspalveluissa keskustan aluetyöryhmässä. Joudutte odottamaan tutkimuksia ja hoidon aloitusta. Lähetteenne on asetettu jonoon. Arvioitu jonotusaika on n. 6 kk."
Miten ironista, että kirjekuoren toisella puolella lukee "I ♥ Oulu"
Vajaa kuukausi takaperin hakeuduin opiskelijaterveydenhuoltoon, koska voimani olivat yksinkertaisesti täysin lopussa. Kaksi vuotta olin ajautunut hitaassa syöksykierteessä kohti romahtamispistettä, ja kaikki kokemani raskaat asiat, se painolasti jota yritin yksin kantaa, kävi ylivoimaiseksi. En enää kyennyt selviämään yksin, kaikki keinoni olivat loppu ja tiesin, että jos en hakisi apua, niin romahtaisin täysin.
Puhuin masennuksesta. Pahentuneista maniakausistani. Unettomuudesta, joka söi hiljalleen mielenterveyteni viimeisiäkin rippeitä. Kerroin, että jo arjen pienetkin rutiinit tuntuvat ylitsepääsemättömän hankalilta. En kyennyt nukkumaan, en syönyt, opiskelu takkuili. Vietin päivät yksin itkien. Kerroin, kuinka pelkään itseäni. Pelkään, että teen vielä itselleni jotakin, koska masennus tuntui musertavammalta kuin se oli vuosiin tuntunut. Lääkäri sanoi, ettei hänellä ole keinoja tai (omasta näkökulmastaan) valtuuksia auttaa minua, aloittaa lääkitystä tai suunnitella hoitoa. Hän pisti lähetteen aikuisten psykiatriseen avohoitoon.
Tämä tapahtui 31.12., uudenvuodenaattona, kun ihmisen kuuluisi olla tulvillaan iloa, kun uusi, entistä ehompi vuosi koittaa ja illalla juhlitaan. Kuusi päivää myöhemmin yritin itsemurhaa.
Kuusi kuukautta. Puoli vuotta. 24 viikkoa. 180 päivää. Kun jo kuusi päivää oli minulle liikaa, ja johti siihen että istuin keittiön lattialla itkien ja mietin, etten vain jaksa enää elää, niin mitä kuuden kuukauden odottelu olisi minulle tehnyt? Olisin todennäköisesti ehtinyt kokea täydellisen henkisen luhistumisen. Vajota siihen pisteeseen, etten ihan oikeasti enää tahdo nousta sängystä ylös. Olisin tipahtanut täysin arjen ja ympärilläni pyörivän yhteiskunnan ulkopuolelle. Ja suurella todennäköisyydellä olisin lopulta onnistunut tappamaan itseni.
Minä en hae tällä kirjoituksella sääliä, myötätuntoa tai huomiota. En pureudu sen tarkemmin yksityiskohtiin, miksi tein mitä tein, tai millä tavalla minä itseni yritin tappaa. Minä, ongelmani ja diagnoosini ovat tässä tekstissä lopulta aika toissijaisia. Olen tällä hetkellä vain erittäin vihainen. Kyllähän mediassa puhutaan paljon siitä, kuinka nuoret syrjäytyvät, mielenterveyshuolto takkuilee, eikä ole resursseja. Televisiossa on satunnaisin väliajoin keskustelupaneeleja siitä, mitä mielenterveyshuollossa pitäisi parantaa ja tehdä toisin. Päättäjät hymistelevät ja nyökyttelevät, ovat niiden syrjäytyneiden kanssa samaa mieltä. Mutta kun mikään ei oikeasti muutu, ja jos järjestelmää ei ole katsellut sisältä käsin, on hankala tajuta, kuinka läpimätä se on, ja kuinka uskomattoman huonoissa kantimissa mielenterveyshuolto tällä hetkellä onkaan.
Hypätään hetki ajassa taaksepäin. 18-vuotiaana minut vietiin päivystyksestä Peltolaan, psykiatriselle. Olin yrittänyt ensimmäisen kerran itsemurhaa, lähes onnistuneesti. Tuimailmeinen lääkäri katsoi minua tiukasti ja sanoi, että osastolla on täyttä. Pärjäisinkö minä yksin? Lupaanko, etten tee itselleni mitään, jos menen vanhempieni hoiviin. Minä lupasin, ja menin. Hädintuskin aikuinen, vasta vajaan vuoden täysi-ikäisyyttä eläneenä minä menin. Aloitin hitaan paranemisprosessin.
Pari vuotta myöhemmin minut oli kärrätty yöllä verisenä päivystykseen. Ranteeni tikattiin. Sillä kertaa minut lähetettiin taksilla kotiin. Ilman rahaa, ilman kenkiä, ilman puhelinta, ilman avaimia, keskellä talvea. Olin hoitosuhteessa avohoidon puolella, joten päivystyksessä katsottiin, että minä pärjään. Sillä kertaa minä menin yksin ja verisenä sillä helvetin taksilla kotiin. Ainahan olisin toki voinut kävellä sairaalasta ulos ja jatkaa matkaani vaikka rekan alle tai sillalta alas.
Tällä kertaa minä päätin, että nyt riitti. En pärjännyt enää itseni kanssa. Mielessä väreili pelko ja varmuus siitä, että jos minä menen kotiin, niin minä yritän itsemurhaa uudelleen. Kun ihmisellä on oikeasti halu kuolla, ei se paljon lohduta, että lääkäri ojentaa reseptin kouraan, taputtaa selkään ja toivottaa onnea ja menestystä.
Yö oli ollut uskomattoman pitkä. Kaksitoista tuntia päivystyksessä, odottelua psykiatrisella, hyppyyttämistä paikasta toiseen. Onneksi minulla oli mukanani ystävä joka jaksoi valvoa kanssani, jutella kanssani, saatella minua eri paikkoihin ja puhua puolestani. Muuten olisin varmaan luovuttanut, kävellyt ovesta ulos ja suoraan junan alle.
Kun ihminen on heikoimmillaan, ei hän jaksa tapella päästäkseen hoitoon ja saadakseen apua. Voimat on jo valmiiksi imetty kuiviin, ja vielä pitäisi kaivaa jostain sitä sinnikkyyttä, että saa vaadittua itselleen hoitoa, jonka tämän meidän upean hyvinvointiyhteiskuntamme olisi tarkoitus kansalaisilleen turvata ja tarjota.
Minua oltiin lähettämässä kotiin. Vanhempieni luo. Minä olen jumalauta 24-vuotias aikuinen nainen, ei vanhemmillani ole valtuuksia tai jaksamista hoitaa minua, kun mielenterveyteni on hajalla. Ja mitä keinojakaan heillä olisi? Eivät he ole terapeutteja, sairaanhoitajia tai lääkäreitä, eivät he osaa minua lääkitä. Seuraavaksi puhuttiin Kiviharjusta. Katkosta. Koska olin humalassa yrittäessäni itsemurhaa. Jos yhden illan humalan perusteella minua oltiin passittamassa tärisevien ja housuunpaskovien juoppojen sekaan, niin mitä apua siitä olisi ollut? B-vitamiinipiikki pakaraan tuskin kauheasti auttaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön akuutissa hoidossa. Jouduin inttämään, itkemään ja jankuttamaan että minä tunnen itseni, minä tiedän että nyt on jokin vialla ja pahasti. Minä tiedän etten pärjää. Minä tiedän etten jaksa. Se, että elän holtittomasti, on vain sairauteni seuraus, ei syy. Kaksisuuntainen mielialahäiriö kun on mitä on. Kontrolli saattaa kadota täysin.
Lähetteessäni luki selkeästi, että toivon vapaaehtoisesti osastohoitoa selvitäkseni kaikkein synkimmän itsetuhoisuuden ja vahvimman henkisen pahoinvoinnin yli. Silti minut lähetettiin mielenterveytoimistoon, avohoitopuolelle. He kohauttelivat olkapäitään ja nostivat käsiään ilmaan, "tieto ei kulje". Takaisin lähtöpisteeseen. Ja lopulta minä pääsin sinne osastolle, kun tarpeeksi kauan jankutin ja intin ja itkin. Jämäpaikalle, neljän hengen huoneeseen, jossa ravasi jatkuvasti potilaita, omaisia, hoitajia, lääkäreitä. Vaikeasta unettomuudesta kärsivälle se olikin juuri oikea paikka.
On käsittämätöntä, ettei Oulussa tieto kulje paikasta A paikkaan B. Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri ja Oulun kaupungin järjestämä psykiatrinen avohoito ovat täysin erillään toisistaan. Lähetteeni tai epikriisini eivät kulkeneet, jouduin selittämään uudestaan ja uudestaan miksi minä haen apua, mikä minulla on. Luettelemaan lääkityksiäni vuosien takaa ja selventämään diagnoosejani ammatti-ihmisille. Kun minut passitettiin osastolta (joka on PPSHP:n alainen) mielenterveystoimistoon (joka puolestaan on Oulun kaupungin alainen) minulta kysyttiin, että mitä hoitoa minä nyt olen vailla ja mitä lääkkeitä minulle pitäisi määrätä. Minulta. Potilaalta. Minä kun aina luulin, että se olisi niiden ammatti-ihmisten asia päättää.
Menneisyydestäni muistan, kuinka lanssikuski puuskahti pahantuulisena, että "taasko tätä samaa tyttöä kuskataan, eikö se jo opi?", kun yritin toista kertaa itsemurhaa. Kun kysyin itkuisena terveyskeskuksessa, että palautuuko tunto raatelemiini ranteisiin ikinä, tuumasi hoitaja että jopas on tyttö itse ollut typerä. Tällä kertaa Oysissa hoitaja kyseli aamulla pirteästi, että "No niin, jokos se on mieli muuttunut, joko haluat lähteä kotiin?" Niin, kyllähän se mieli hetkessä muuttuu, kun on jo kuukausia miettinyt, että onko tämä elämä ihan oikeasti elämisen arvoista.
"Hyvä yhteiskunta huolehtii heikoimmistaan ja avun tarpeessa olevista." Näin julistaa kokoomuksen periaateohjelma. Hienosti huolehditaan. Osastolla kuuntelin muiden potilaiden tarinoita. Oli potilas, joka oli jo kolmannen kerran kuukauden sisään samalla osastolla, yritettyään jälleen itsemurhaa. Häntä oltiin jälleen lähettämässä kotiin. Tämä yhteiskunta potkii heikoimpiaan päähän, vetää mattoa jo valmiiksi voimattomien jalkojen alta. Niin kauan kuin olen joutunut hakemaan apua mielenterveysongelmiini, on se ollut yhtä taistelua. Apua ei saa, kun sitä pyytää. Sitä täytyy vaatia. Vihaisesti. Jos minulla ei olisi niin vahva turvaverkko, ihmisiä, jotka räyhäävät ja iskevät nyrkkiä pöytään saadakseen minulle hoitoa, kun en sitä itse jaksa hakea, niin tuskin olisin enää hengissä. On surullista ajatella niitä ihmisiä, joilla ei ole samanlaista tukiverkkoa ympärillään.
Kai se sitten tulisi yhteiskunnalle halvemmaksi jos kaikki hullut tappaisivat itsensä. Jos minä en olisi tehnyt mitä tein, niin tässä sitä nyt odoteltaisiin. Puoli vuotta. En ole kiireellinen tapaus, en akuutti. Vaikka puhuin itsemurhasta ja itsetuhoisuudesta, siitä että unettomuus tekee minut hulluksi ja saa minut käpertymään yhä syvemmälle omaan pahoinvointiini, ei minun katsota tarvitsevan apua. Kyllähän me hullut pärjätään, kun pistetään vähän pilleriä poskeen. Sillä ne ongelmat katoavat, sillä mielenterveysongelmat parannetaan.
Ei ole resursseja. Ei ole aikaa. Keskitetään. Vähennetään. Leikataan. Onko ihme, että tässä yhteiskunnassa masentuvat terveemmätkin kuin minä? Ei ole töitä, ei ole opiskelupaikkoja. Ei ole rahaa, ei ole tulevaisuutta. Ei saa hoitoa, ei ole varaa. Ei ole mielenkiintoa. Ei ole yhtään mitään, mistä pidellä kiinni.
Minä tiedän että mielenterveysongelmat ovat tabu, ja itsemurha niistä kaikkein suurin. Mutta minä en halua olla hiljaa. Minä tahdon antaa äänen niillekin, joilla se ei enää kanna. Kaikkihan sen jo tietävät, että minä olen kaheli, en käy aivan täysillä. Uskallan kirjoittaa näistä asioista, vaikka se käsiini stigmat iskisikin. Kaikista asioista on voitava puhua. Etenkin asioista, jotka ovat näin pahasti pielessä. Joista harva uskaltaa tai tahtoo puhua.
Minä sain hoitoa. Hoitoni jatkuu. En joudu kärvistelemään puolta vuotta ilman apua ja tukea, kamppaillen yksin ongelmieni kanssa. On sydäntäsärkevää miettiä, että joillekin asiat menevät toisin. He odottavat. Vaipuvat syvemmälle masennukseen. Ehkä päätyvät samaan ratkaisuun, kuin minä. Kun kukaan ei välitä, niin mitä järkeä on sinnitellä hengissä?
Vaikka kuolemanhaluni on toisinaan vieläkin valtavan suuri, on elämänhaluni suurempi. Minä olen päättänyt sinnitellä hengissä, niidenkin puolesta, jotka eivät sitä ole jaksaneet tehdä. Vaikka sitten ihan vain silkkaa vittumaisuuttani.
"Teitä koskeva lähete on käsitelty Oulun mielenterveyspalveluissa keskustan aluetyöryhmässä. Joudutte odottamaan tutkimuksia ja hoidon aloitusta. Lähetteenne on asetettu jonoon. Arvioitu jonotusaika on n. 6 kk."
Miten ironista, että kirjekuoren toisella puolella lukee "I ♥ Oulu"
Vajaa kuukausi takaperin hakeuduin opiskelijaterveydenhuoltoon, koska voimani olivat yksinkertaisesti täysin lopussa. Kaksi vuotta olin ajautunut hitaassa syöksykierteessä kohti romahtamispistettä, ja kaikki kokemani raskaat asiat, se painolasti jota yritin yksin kantaa, kävi ylivoimaiseksi. En enää kyennyt selviämään yksin, kaikki keinoni olivat loppu ja tiesin, että jos en hakisi apua, niin romahtaisin täysin.
Puhuin masennuksesta. Pahentuneista maniakausistani. Unettomuudesta, joka söi hiljalleen mielenterveyteni viimeisiäkin rippeitä. Kerroin, että jo arjen pienetkin rutiinit tuntuvat ylitsepääsemättömän hankalilta. En kyennyt nukkumaan, en syönyt, opiskelu takkuili. Vietin päivät yksin itkien. Kerroin, kuinka pelkään itseäni. Pelkään, että teen vielä itselleni jotakin, koska masennus tuntui musertavammalta kuin se oli vuosiin tuntunut. Lääkäri sanoi, ettei hänellä ole keinoja tai (omasta näkökulmastaan) valtuuksia auttaa minua, aloittaa lääkitystä tai suunnitella hoitoa. Hän pisti lähetteen aikuisten psykiatriseen avohoitoon.
Tämä tapahtui 31.12., uudenvuodenaattona, kun ihmisen kuuluisi olla tulvillaan iloa, kun uusi, entistä ehompi vuosi koittaa ja illalla juhlitaan. Kuusi päivää myöhemmin yritin itsemurhaa.
Kuusi kuukautta. Puoli vuotta. 24 viikkoa. 180 päivää. Kun jo kuusi päivää oli minulle liikaa, ja johti siihen että istuin keittiön lattialla itkien ja mietin, etten vain jaksa enää elää, niin mitä kuuden kuukauden odottelu olisi minulle tehnyt? Olisin todennäköisesti ehtinyt kokea täydellisen henkisen luhistumisen. Vajota siihen pisteeseen, etten ihan oikeasti enää tahdo nousta sängystä ylös. Olisin tipahtanut täysin arjen ja ympärilläni pyörivän yhteiskunnan ulkopuolelle. Ja suurella todennäköisyydellä olisin lopulta onnistunut tappamaan itseni.
Minä en hae tällä kirjoituksella sääliä, myötätuntoa tai huomiota. En pureudu sen tarkemmin yksityiskohtiin, miksi tein mitä tein, tai millä tavalla minä itseni yritin tappaa. Minä, ongelmani ja diagnoosini ovat tässä tekstissä lopulta aika toissijaisia. Olen tällä hetkellä vain erittäin vihainen. Kyllähän mediassa puhutaan paljon siitä, kuinka nuoret syrjäytyvät, mielenterveyshuolto takkuilee, eikä ole resursseja. Televisiossa on satunnaisin väliajoin keskustelupaneeleja siitä, mitä mielenterveyshuollossa pitäisi parantaa ja tehdä toisin. Päättäjät hymistelevät ja nyökyttelevät, ovat niiden syrjäytyneiden kanssa samaa mieltä. Mutta kun mikään ei oikeasti muutu, ja jos järjestelmää ei ole katsellut sisältä käsin, on hankala tajuta, kuinka läpimätä se on, ja kuinka uskomattoman huonoissa kantimissa mielenterveyshuolto tällä hetkellä onkaan.
Hypätään hetki ajassa taaksepäin. 18-vuotiaana minut vietiin päivystyksestä Peltolaan, psykiatriselle. Olin yrittänyt ensimmäisen kerran itsemurhaa, lähes onnistuneesti. Tuimailmeinen lääkäri katsoi minua tiukasti ja sanoi, että osastolla on täyttä. Pärjäisinkö minä yksin? Lupaanko, etten tee itselleni mitään, jos menen vanhempieni hoiviin. Minä lupasin, ja menin. Hädintuskin aikuinen, vasta vajaan vuoden täysi-ikäisyyttä eläneenä minä menin. Aloitin hitaan paranemisprosessin.
Pari vuotta myöhemmin minut oli kärrätty yöllä verisenä päivystykseen. Ranteeni tikattiin. Sillä kertaa minut lähetettiin taksilla kotiin. Ilman rahaa, ilman kenkiä, ilman puhelinta, ilman avaimia, keskellä talvea. Olin hoitosuhteessa avohoidon puolella, joten päivystyksessä katsottiin, että minä pärjään. Sillä kertaa minä menin yksin ja verisenä sillä helvetin taksilla kotiin. Ainahan olisin toki voinut kävellä sairaalasta ulos ja jatkaa matkaani vaikka rekan alle tai sillalta alas.
Tällä kertaa minä päätin, että nyt riitti. En pärjännyt enää itseni kanssa. Mielessä väreili pelko ja varmuus siitä, että jos minä menen kotiin, niin minä yritän itsemurhaa uudelleen. Kun ihmisellä on oikeasti halu kuolla, ei se paljon lohduta, että lääkäri ojentaa reseptin kouraan, taputtaa selkään ja toivottaa onnea ja menestystä.
Yö oli ollut uskomattoman pitkä. Kaksitoista tuntia päivystyksessä, odottelua psykiatrisella, hyppyyttämistä paikasta toiseen. Onneksi minulla oli mukanani ystävä joka jaksoi valvoa kanssani, jutella kanssani, saatella minua eri paikkoihin ja puhua puolestani. Muuten olisin varmaan luovuttanut, kävellyt ovesta ulos ja suoraan junan alle.
Kun ihminen on heikoimmillaan, ei hän jaksa tapella päästäkseen hoitoon ja saadakseen apua. Voimat on jo valmiiksi imetty kuiviin, ja vielä pitäisi kaivaa jostain sitä sinnikkyyttä, että saa vaadittua itselleen hoitoa, jonka tämän meidän upean hyvinvointiyhteiskuntamme olisi tarkoitus kansalaisilleen turvata ja tarjota.
Minua oltiin lähettämässä kotiin. Vanhempieni luo. Minä olen jumalauta 24-vuotias aikuinen nainen, ei vanhemmillani ole valtuuksia tai jaksamista hoitaa minua, kun mielenterveyteni on hajalla. Ja mitä keinojakaan heillä olisi? Eivät he ole terapeutteja, sairaanhoitajia tai lääkäreitä, eivät he osaa minua lääkitä. Seuraavaksi puhuttiin Kiviharjusta. Katkosta. Koska olin humalassa yrittäessäni itsemurhaa. Jos yhden illan humalan perusteella minua oltiin passittamassa tärisevien ja housuunpaskovien juoppojen sekaan, niin mitä apua siitä olisi ollut? B-vitamiinipiikki pakaraan tuskin kauheasti auttaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön akuutissa hoidossa. Jouduin inttämään, itkemään ja jankuttamaan että minä tunnen itseni, minä tiedän että nyt on jokin vialla ja pahasti. Minä tiedän etten pärjää. Minä tiedän etten jaksa. Se, että elän holtittomasti, on vain sairauteni seuraus, ei syy. Kaksisuuntainen mielialahäiriö kun on mitä on. Kontrolli saattaa kadota täysin.
Lähetteessäni luki selkeästi, että toivon vapaaehtoisesti osastohoitoa selvitäkseni kaikkein synkimmän itsetuhoisuuden ja vahvimman henkisen pahoinvoinnin yli. Silti minut lähetettiin mielenterveytoimistoon, avohoitopuolelle. He kohauttelivat olkapäitään ja nostivat käsiään ilmaan, "tieto ei kulje". Takaisin lähtöpisteeseen. Ja lopulta minä pääsin sinne osastolle, kun tarpeeksi kauan jankutin ja intin ja itkin. Jämäpaikalle, neljän hengen huoneeseen, jossa ravasi jatkuvasti potilaita, omaisia, hoitajia, lääkäreitä. Vaikeasta unettomuudesta kärsivälle se olikin juuri oikea paikka.
On käsittämätöntä, ettei Oulussa tieto kulje paikasta A paikkaan B. Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri ja Oulun kaupungin järjestämä psykiatrinen avohoito ovat täysin erillään toisistaan. Lähetteeni tai epikriisini eivät kulkeneet, jouduin selittämään uudestaan ja uudestaan miksi minä haen apua, mikä minulla on. Luettelemaan lääkityksiäni vuosien takaa ja selventämään diagnoosejani ammatti-ihmisille. Kun minut passitettiin osastolta (joka on PPSHP:n alainen) mielenterveystoimistoon (joka puolestaan on Oulun kaupungin alainen) minulta kysyttiin, että mitä hoitoa minä nyt olen vailla ja mitä lääkkeitä minulle pitäisi määrätä. Minulta. Potilaalta. Minä kun aina luulin, että se olisi niiden ammatti-ihmisten asia päättää.
Menneisyydestäni muistan, kuinka lanssikuski puuskahti pahantuulisena, että "taasko tätä samaa tyttöä kuskataan, eikö se jo opi?", kun yritin toista kertaa itsemurhaa. Kun kysyin itkuisena terveyskeskuksessa, että palautuuko tunto raatelemiini ranteisiin ikinä, tuumasi hoitaja että jopas on tyttö itse ollut typerä. Tällä kertaa Oysissa hoitaja kyseli aamulla pirteästi, että "No niin, jokos se on mieli muuttunut, joko haluat lähteä kotiin?" Niin, kyllähän se mieli hetkessä muuttuu, kun on jo kuukausia miettinyt, että onko tämä elämä ihan oikeasti elämisen arvoista.
"Hyvä yhteiskunta huolehtii heikoimmistaan ja avun tarpeessa olevista." Näin julistaa kokoomuksen periaateohjelma. Hienosti huolehditaan. Osastolla kuuntelin muiden potilaiden tarinoita. Oli potilas, joka oli jo kolmannen kerran kuukauden sisään samalla osastolla, yritettyään jälleen itsemurhaa. Häntä oltiin jälleen lähettämässä kotiin. Tämä yhteiskunta potkii heikoimpiaan päähän, vetää mattoa jo valmiiksi voimattomien jalkojen alta. Niin kauan kuin olen joutunut hakemaan apua mielenterveysongelmiini, on se ollut yhtä taistelua. Apua ei saa, kun sitä pyytää. Sitä täytyy vaatia. Vihaisesti. Jos minulla ei olisi niin vahva turvaverkko, ihmisiä, jotka räyhäävät ja iskevät nyrkkiä pöytään saadakseen minulle hoitoa, kun en sitä itse jaksa hakea, niin tuskin olisin enää hengissä. On surullista ajatella niitä ihmisiä, joilla ei ole samanlaista tukiverkkoa ympärillään.
Kai se sitten tulisi yhteiskunnalle halvemmaksi jos kaikki hullut tappaisivat itsensä. Jos minä en olisi tehnyt mitä tein, niin tässä sitä nyt odoteltaisiin. Puoli vuotta. En ole kiireellinen tapaus, en akuutti. Vaikka puhuin itsemurhasta ja itsetuhoisuudesta, siitä että unettomuus tekee minut hulluksi ja saa minut käpertymään yhä syvemmälle omaan pahoinvointiini, ei minun katsota tarvitsevan apua. Kyllähän me hullut pärjätään, kun pistetään vähän pilleriä poskeen. Sillä ne ongelmat katoavat, sillä mielenterveysongelmat parannetaan.
Ei ole resursseja. Ei ole aikaa. Keskitetään. Vähennetään. Leikataan. Onko ihme, että tässä yhteiskunnassa masentuvat terveemmätkin kuin minä? Ei ole töitä, ei ole opiskelupaikkoja. Ei ole rahaa, ei ole tulevaisuutta. Ei saa hoitoa, ei ole varaa. Ei ole mielenkiintoa. Ei ole yhtään mitään, mistä pidellä kiinni.
Minä tiedän että mielenterveysongelmat ovat tabu, ja itsemurha niistä kaikkein suurin. Mutta minä en halua olla hiljaa. Minä tahdon antaa äänen niillekin, joilla se ei enää kanna. Kaikkihan sen jo tietävät, että minä olen kaheli, en käy aivan täysillä. Uskallan kirjoittaa näistä asioista, vaikka se käsiini stigmat iskisikin. Kaikista asioista on voitava puhua. Etenkin asioista, jotka ovat näin pahasti pielessä. Joista harva uskaltaa tai tahtoo puhua.
Minä sain hoitoa. Hoitoni jatkuu. En joudu kärvistelemään puolta vuotta ilman apua ja tukea, kamppaillen yksin ongelmieni kanssa. On sydäntäsärkevää miettiä, että joillekin asiat menevät toisin. He odottavat. Vaipuvat syvemmälle masennukseen. Ehkä päätyvät samaan ratkaisuun, kuin minä. Kun kukaan ei välitä, niin mitä järkeä on sinnitellä hengissä?
Vaikka kuolemanhaluni on toisinaan vieläkin valtavan suuri, on elämänhaluni suurempi. Minä olen päättänyt sinnitellä hengissä, niidenkin puolesta, jotka eivät sitä ole jaksaneet tehdä. Vaikka sitten ihan vain silkkaa vittumaisuuttani.
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
torstai 26. joulukuuta 2013
Paremmista ihmisistä
Olisi mukavaa olla joskus yksi niistä yhteiskunnan hyvistä ihmisistä. Tiedättehän, niistä jotka elävät parisuhteessa. Eivät kännää, pajauta tai tupakoi. Käyvät bodypumpissa ja joogassa, syövät monipuolisesti, tekevät ruokansa itse ja kiertävät eineshyllyt kaukaa. Kierrättävät ja pukevat lapsensa kestovaippoihin. Aamulla herätään ennen kymmentä ja illalla nukahdetaan ennen puoltayötä. Tehdään töitä, opiskellaan menestyksekkäästi, masennus lähtee tervehenkisellä kävelylenkillä ja hyvillä yöunilla, elämässä on muitakin harrastuksia kuin Internetissä roikkuminen ja kämppä puunataan lattiasta kattoon vähintäänkin kerran viikossa.
Minä olen huonompi ihminen. Paska ihminen. En ainakaan niitä, joita kukaan kadehtisi. Tunnen aina jonkinlaista ärtymyksen, myötähäpeän, naureskelun ja raivon sekamelskaa, kun törmään elämässäni ihmisiin, jotka kokevat tarpeelliseksi erotella ihmisiä heihin ja meihin. Me ja nuo muut. Nuo luuserit. Niitä ihmisiä, jotka pitävät itseään parempina, kuin muut.
Tähdennetäänpä heti alkuun, etten minä ole missään nimessä täydellinen yksilö. Toki minä erottelen ihmisiä useidenkin eri seikkojen perusteella. Tunnen toisinaan ohikiitävää ylemmyydentuntoa, ylpeyttä ja (valheellista) tunnetta paremmuudestani muihin. Minä olen parempi. Kauniimpi. Älykkäämpi. Siistimpi tyyppi. Naureskelen persujen aivopieruille, puistelen päätäni äärioikeistolaisille (ja lähes kaikille muillekin ääriliikkeille siinä samalla.) Sovinistit, kapitalistit, imperialistit, rasistit ja täydelliset idiootit voivat mielestäni tunkea pään syvälle omaan rektumiinsa. Enkä minä edelleenkään suuremmin fanita stereotyyppisiä happohippejä tai omassa erinomaisuudessaan paistattelevia kokoomusnuoria. Harvoin minä kuitenkaan ihan aidosti ajattelen olevani niin helvetisti parempi ihminen, kuin joku muu, vain sen takia että tapani elää on erilainen. Koska ihmisiä ei voi täysin arvottaa sen perusteella, että he eroavat päämääriltään, toimintatavoiltaan ja aatemaailmoiltaan.
Minun perheessäni on oltu aina aamuvirkkuja. Ylös ponkaistaan aamukuudelta ja yhdeksältä pistetään töllö kiinni ja painellaan pehkuihin, jotta jaksetaan taas seuraavana aamuna nousta yhtä aikaa auringon kanssa ja suorittaa suuria tekoja, kun minä vielä vetelen sikeitä kuola suupielestä valuen. Niin, minä olen tosiaan se perheeni musta lammas tässä(kin) asiassa. Siitä lähtien kun kykenin ajattelemaan edes jotenkuten omilla aivoillani (eli suurin piirtein teini-ikäisestä saakka) ja muodostamaan rutiineja ilman vanhempieni komentoja ja odotuksia, olen ollut iltavirkku ja äärimmäisen aamu-uninen. Ja nyt joku mussutus siitä, että jos menee tarpeeksi aikaisin nukkumaan niin kyllä sitä myös herää tarpeeksi aikaisin, on aivan turhaa. Vaikka nukahtaisin kahdeksalta illalla, en siltikään pääse ilman suuria ponnistuksia ylös aamukahdeksalta. Tämän takia olen onneton tapaus. Ainakin niitä aamuvirkumpia huonompi.
Koko yhteiskunta pyörii aamuvirkkujen aikataululla. On täysin epäinhimillistä mennä töihin seitsämäksi aamulla tai herätä kouluun ennen kuutta. Jos tykkää nautiskella nukkumisesta pitkälle iltapäivään, niin ei pelkoa että ehtisit virastoihin ja hyvällä tuurilla kirjastotkin ehtivät iskeä ovensa kiinni, kun minä vasta keittelen aamukahveja. Mutta senhän te kaikki toki jo tiedättekin.
Aamuvirkut ihmiset ovat usein sietämättömän omahyväisiä. Kun minä laahustan silmät turvoksissa ja aivot vasta puoliksi hereillä keittiöön aamupalalle, en tiedä mitään vastenmielisempää kuin kuunnella pirtsakan ihmisen sirkutusta siitä että voivoi Minna, kun sullahan menee koko päivä aivan hukkaan, kun nukut näin myöhään. Jää ne aamun aikaiset linnut, auringonnousut, luonnon ihmeet ja ihanan kirpsakka aamuilma kokematta ja näkemättä. Sitten muistetaan toki mainita, mitä kaikkea on ehditty tehdä kun minä vielä uinuin Ruususen unta. On tyhjennetty ja täytetty tiskikone, käyty aamulenkillä, juotu kahvit ja keitetty aamupuurot, pyyhitty pölyt, käytetty koirat, käyty kaupassa ja salillakin pyörähdetty. No kivat heille vaan, mutta minua ei rehellisesti kiinnosta vittuakaan lähteä heti herättyäni rehkimään salille tai murehtia paskaisista astioista. Näin 24-vuotiaana pitäisi oppia jo pois siitä syyllisyydentunteesta, jota poden jopa lomaillessani. Vanhemmat naksauttelevat kieltään ja puistelevat päätään, jos vietän vapaapäiväni nukkuen, tai konkoilen ylös vasta kun aurinko laskee. Eikä se vaadi edes muita ihmisiä: en viitsi useimmiten nukkua edes ylhäisessä yksinäisyydessäni kovin myöhään, koska se tuntuu väärältä. Minulle on opetettu, että vain laiskat ihmiset nukkuvat pitkään. Tuottavat ja aikaansaavat ihmiset heräävät aikaisin. Onneksi en ole kumpaakaan, en tuottava enkä aikaansaava, joten ehkä minäkin vielä joskus sallin täysin naurettavan unirytmin ja aamu-unisuuden itselleni.
Minä pidän alkoholista. Minusta on mukava toisinaan nautiskella muutama olut, hieman punaviiniä tai litkiä kylminä iltoina minttukaakaota peiton alla. Toisinaan tykkään vetää kännit. Nousuhumala on varsin hurmaava olotila, ja minä viihdyn baareissa ystävieni seurassa. Toisinaan sitten tykkään olla aivan järjettömässä humalassa. Useimmiten törttöilen ja olen täysi idiootti, mutta välillä se on virkistävää, rentouttavaa ja aivan helvetin hauskaa. Kännissä on kiva olla. Mutta voi herramunjee jos osuu vastakkain ihmisen kanssa, joka on lopettanut juomisen, tai ainakin vähentänyt sitä kosteampaa bailaamista huomattavasti. Tähän kategoriaan lukeutuvat myös ne ihmiset, jotka harrastavat tipattomia tai muita mieltä ja kehoa puhdistavia viinalakkoja satunnaisin väliajoin. Oikeastaan sekin riittää, jos joku onnistuu olemaan pari viikkoa selvinpäin. Voi sitä jeesustelun ja vouhottamisen määrää.
Huomatkaa nyt, että en liitä tähän kitinääni lainkaan ihmisiä, jotka eivät juo ollenkaan. Ikinä. Eivätkä useimmiten ole koskaan juoneetkaan. Poikkeuksiakin toki on, mutta nämä jälkimmäisen kategorian ihmiset osaavat bailata selvinpäin. He eivät tiedä millaista on olla kännissä, joten he antavat muiden vapaasti örveltää ja nauttivat omasta selväpäisestä menostaan. Mutta vanhat juopot (ei kuitenkaan kirjaimellisesti alkoholistit), jotka kokevat mullistavan muutoksen elämässään ja vähentävät juopottelua, ovat asia erikseen. Kun sitä on onnistuttu olemaan yksi kuukausi kahdestatoista selvänä, niin ihmisestä tulee uudelleensyntynyt Jeesus. Ainakin omasta mielestään. Sitä jaksetaan siinä tipattoman ja tervehenkisen kuukauden aikana jatkuvasti moittia, että voi kamala, taasko nuo muut juo, ja taasko se Minnakin istuu Snoossa. Samahan se sille on, että heti kun helmikuu koittaa, niin isketään kolmen päivän ränni päälle ja sammutaan vetelät housussa baarin tupakkakoppiin, kun ensin on koitettu pokailla baarimikkoa ja oksennettu lavuaariin.
Useimmiten taustalla on myös vasta löydetty parisuhteen auvo ja rakkauden hyökyaalto, kun automaattisesti vähennetään kuppiloissa riekkumista kun on se oma pikku hanipöö siellä sohvannurkassa odottamassa viltin ja romanttisen komedian kanssa. Tämä ihmistyyppi on ehkä yksi niistä harvoista ihmistyypeistä, jota en ihan aidosti voi sietää. Se on aivan sama minkälainen rymy-Eetu tyyppi olisi ollu ennen parisuhteen rauhoittavaa vaikutusta, koska nyt hän on muuttunut mies/nainen. "Pitäisköhän sunkin vähän rauhoittua? Mulle on tehnyt tosi hyvää kun en oo joka viikonloppu baarissa enkä käy arkisin ees yhdellä kaljalla. Kokeilisit sinäkin." No en kokeile. Kotona on vain se tyyny mitä halata, ja jos vietän enemmän kuin kolme vuorokautta ilman ihmiskontakteja, niin alan porisemaan peilikuvalleni mukavia. Minä tarvitsen niitä kaupungin valoja, häppärikaljoja, ihmisiä ja paskanjauhantaa pysyäkseni järjissäni.
Minä en ole typerä. Tiedän alkoholin haitat. Mutta minä en välitä. Minä olen nuori ja vapaa, minä pidän hauskaa silloin kun haluan. On jotenkin uskomattoman koomista kuulla, kuinka entinen vakibaarini kantis, jonka kanssa istuimme harva se ilta kaljalla ja joka muutenkin rymysi kolmena iltana viikossa kuset housussa pitkin kyliä, saivartelee nuhtelevaan sävyyn kuinka minun elämäni on hänen silmissään kovin surkeaa, koska vietän viikonloput bailaten ja sunnuntait krapulaani ulisten. Että kun siihen minunkin onttoon elämääni löytyisi niin paljon muutakin sisältöä. Koti-illat, aamulenkit, ristipistotyöt ja leipominen ja kaikki muu tosi ihana kotoilu.
Nyt päästään sopivan aasinsillan kautta myös tosiaan parisuhteilijoihin. Sehän nyt on tunnettu fakta, että sinkuissa on jotain pahasti vialla. Onhan sitä nyt vääjäämättä jotenkin epäkelpo, hullu, kieroutunut tai muuten vain vinksallaan, jos ei kelpaa kenellekään. Eräs ystäväni mainitsi, että hän oli kuullut erään ystävänsä suusta ihmettelyä siitä, että miksi minä olen sinkku. Jaa, en tiedä, ehkä se johtuu siitä että valtaosa miehistä on mielestäni äärimmäisen epäkiinnostavaa sorttia. Noin niin kuin parisuhteita ajatellen. Mutta se nyt ei ole oleellista.
Muutama entisen elämäni ystävä potkaisi minut ulos elämästään siinä vaiheessa, kun löysivät seurustelusuhteen. En sopinut enää kuvioihin, vietin edelleen sitä villiä sinkkuelämää, minkä he olivat jättäneet jo taakseen. Ennen olin se hauska Minna, tyttö jonka kanssa sai aina nauraa ja vietettiin ikimuistoisia iltoja. Yhtäkkiä olinkin kuitenkin paheksunnan kohde. Se tyttö joka veti kessua, vaihtoi helluja kuin sukkia ja tanssi pöydillä baareissa. Häpeällinen ystävä, muistuttamassa siitä sekoiluvaiheesta, ennen kuin löydettiin se parisuhteen tuoma täyttymys.
Tätä ihmistyyppiä tapaa aivan liian paljon. Että he ihan oikeasti pitävät itseään muita parempina ihan vain siitä syystä, että ovat onnistuneet löytämään itselleen partnerin. Kivat heille ja pitkää suhdetta, mutta mielestäni se ei paljoa vaadi, että ajautuu parisuhteeseen. Kuka tahansa voi löytää itselleen tyttö- tai poikaystävän, ainakin jos ei ole turhan ronkeli tai älyllisesti jossain olmin tasolla. Minä vain en mihinkään puolivillaiseen juttuun lähde, mikä puolestaan tekee minusta huonomman kuin muut. Sukulaiseni ovat luopuneet jo toivosta suhteeni. Olen se viimeinen tapaus joka heiluttelee vapaan naisen lippua korkealla, eikä koe mitään sen suurempaa pakkoa vakiintua. Samalla tavoin osa ystävistäni näkee minut eräänlaisena viimeisenä linnakkeena: se ikisinkku ystävä, johon otetaan yhteyttä kun suhde kariutuu ja kaivataan taas bailuseuraa. Suhteen aikana toki hiljaiselo on suotavaa, mitäpä sitä turhaan minun kuulumisiani kyselee, kun en tee muuta kuin bailaan ja isken kauniita poikia.
Useimmiten ihmiset, jotka pitävät itseään muita parempina, ovat juuri sellaisia kuin yhteiskunta ihmisten toivoisi olevan. Liikunnallisia, terveitä, tuottavia, menestyviä, kauniita, perheellisiä. He maksavat kuuliaisesti veronsa ja laskunsa, siittävät ja synnyttävät uusia veronmaksajia, kävelevät jalkakäytävällä ja odottavat kiltisti tyhjän tien varrella, että valo vaihtuisi punaisesta vihreäksi. En tiedä, kai se tuo jotain tyydytystä henkilökohtaisella tasolla, kun kokee maksaneensa velkansa, sulautuneensa osaksi yhteiskunnan rattaita. Tietää, ettei kenelläkään ole pahaa sanottavaa, verottaja silittää päätä, hallitus nyökyttelee ja hymyilee yhdessä rintamassa ja seuraava sukupolvi kasvaa heidän käsissään samanlaisiksi. Vastuuntuntoisiksi kansalaisiksi.
Minä olen aina viihtynyt muotin ulkopuolella. Useimmiten heitän myös bensaa tarkoituksella liekkeihin kohdatessani mainitsemiani ihmisiä. Ja näitä vastaparejahan riittää. Duunarit ovat parempia kuin korkeakoulutetut (jotka puolestaan pitävät toki itseään duunareita parempina.) Masentuneet ovat saamattomia lapamatoja, joita terveet ihmiset eivät ymmärrä. Urheiluhullut ja liikuntafriikit tuhahtelevat paheksuen kaltaisilleni sohvaperunoille, jotka valitsevat milloin tahansa hyvän aterian fyysisen rääkin sijasta. Nörtit eivät tajua "oikeasta elämästä" mitään, koska kuluttavat suuren osan päivästään nenä kiinni näyttöpäätteessä ja virtuaalimaailmaan uppoutuen. Työttömät ovat patalaiskoja pikku paskiaisia, jotka loisivat ahkerien veronmaksajien kustannuksella. Pummeja. Kyllähän työtä aina tekevälle löytyy.
Minä en katoa mihinkään, jos sinkkuystäväni rakastuu, ei enää bailaakaan kanssani jatkuvasti ja ajautuu siihen parisuhteen auvoisaan satamaan. Minulle on aivan sama juovatko ystäväni, ja missä määrin. Vetäköön puolestani vaikka piriä ja lasolia, kunhan homma ei leviä käsiin, eikä asia vaikuta omaan elämääni negatiivisella tavalla. Aamuvirkkujen kanssakin oppii elämään, kun kunnioittaa heidän oikeuttaan hyviin yöuniin. En paukuttele ovia aamuneljältä kun kaivelen yöpalaa jääkaapista, huudata töllöä täysillä puoliltaöin tai osoittele sormella ja huuda "NÖSSÖ" kun joku tahtoo mennä jo kymmeneltä nukkumaan. Jos joku saa kiksejä salilla ravaamisesta, niin peukutan. Minä vain olen turhan laiska moiseen.
Loppuun lainaan vielä anonyymia nettikeskustelijaa, koska mielestäni hän kiteytti asian oikein hyvin. Sitaatti pätee laajemmallakin tasolla, kuin tämänkertaisen räyhäykseni kylkiäisenä. Tänään minua vain vitutti ihmisten pienisieluisuus. Taas vaihteeksi. Minä kuitenkin yritän parhaani mukaan sallia ihmisille erilaisuuden, sekä omista valinnoistani poikkeavat päätökset ja elämäntavat. Minä ainakin viihdyn aivan tasapuolisen hyvin niin naimisissa olevan perheenäidin, kuin viisi päivää viikossa tissuttelevan karvaisen miehenkin seurassa. Eikö sen erilaisuuden pitäisi olla kaunista, ja moninaisuus on rikkautta. Myös niissä arjen pienissä asioissa ja ihmisten vivahde-eroissa.
"Kun pyritään maailmaan, jossa ihmiset saavat toimia vapaasti kunhan eivät sorra toisia, ne ihmiset, jotka haluavat sortaa toisia, ovat väistämättä tämän pyrkimyksen tiellä."
Minä olen huonompi ihminen. Paska ihminen. En ainakaan niitä, joita kukaan kadehtisi. Tunnen aina jonkinlaista ärtymyksen, myötähäpeän, naureskelun ja raivon sekamelskaa, kun törmään elämässäni ihmisiin, jotka kokevat tarpeelliseksi erotella ihmisiä heihin ja meihin. Me ja nuo muut. Nuo luuserit. Niitä ihmisiä, jotka pitävät itseään parempina, kuin muut.
Tähdennetäänpä heti alkuun, etten minä ole missään nimessä täydellinen yksilö. Toki minä erottelen ihmisiä useidenkin eri seikkojen perusteella. Tunnen toisinaan ohikiitävää ylemmyydentuntoa, ylpeyttä ja (valheellista) tunnetta paremmuudestani muihin. Minä olen parempi. Kauniimpi. Älykkäämpi. Siistimpi tyyppi. Naureskelen persujen aivopieruille, puistelen päätäni äärioikeistolaisille (ja lähes kaikille muillekin ääriliikkeille siinä samalla.) Sovinistit, kapitalistit, imperialistit, rasistit ja täydelliset idiootit voivat mielestäni tunkea pään syvälle omaan rektumiinsa. Enkä minä edelleenkään suuremmin fanita stereotyyppisiä happohippejä tai omassa erinomaisuudessaan paistattelevia kokoomusnuoria. Harvoin minä kuitenkaan ihan aidosti ajattelen olevani niin helvetisti parempi ihminen, kuin joku muu, vain sen takia että tapani elää on erilainen. Koska ihmisiä ei voi täysin arvottaa sen perusteella, että he eroavat päämääriltään, toimintatavoiltaan ja aatemaailmoiltaan.
Minun perheessäni on oltu aina aamuvirkkuja. Ylös ponkaistaan aamukuudelta ja yhdeksältä pistetään töllö kiinni ja painellaan pehkuihin, jotta jaksetaan taas seuraavana aamuna nousta yhtä aikaa auringon kanssa ja suorittaa suuria tekoja, kun minä vielä vetelen sikeitä kuola suupielestä valuen. Niin, minä olen tosiaan se perheeni musta lammas tässä(kin) asiassa. Siitä lähtien kun kykenin ajattelemaan edes jotenkuten omilla aivoillani (eli suurin piirtein teini-ikäisestä saakka) ja muodostamaan rutiineja ilman vanhempieni komentoja ja odotuksia, olen ollut iltavirkku ja äärimmäisen aamu-uninen. Ja nyt joku mussutus siitä, että jos menee tarpeeksi aikaisin nukkumaan niin kyllä sitä myös herää tarpeeksi aikaisin, on aivan turhaa. Vaikka nukahtaisin kahdeksalta illalla, en siltikään pääse ilman suuria ponnistuksia ylös aamukahdeksalta. Tämän takia olen onneton tapaus. Ainakin niitä aamuvirkumpia huonompi.
Koko yhteiskunta pyörii aamuvirkkujen aikataululla. On täysin epäinhimillistä mennä töihin seitsämäksi aamulla tai herätä kouluun ennen kuutta. Jos tykkää nautiskella nukkumisesta pitkälle iltapäivään, niin ei pelkoa että ehtisit virastoihin ja hyvällä tuurilla kirjastotkin ehtivät iskeä ovensa kiinni, kun minä vasta keittelen aamukahveja. Mutta senhän te kaikki toki jo tiedättekin.
Aamuvirkut ihmiset ovat usein sietämättömän omahyväisiä. Kun minä laahustan silmät turvoksissa ja aivot vasta puoliksi hereillä keittiöön aamupalalle, en tiedä mitään vastenmielisempää kuin kuunnella pirtsakan ihmisen sirkutusta siitä että voivoi Minna, kun sullahan menee koko päivä aivan hukkaan, kun nukut näin myöhään. Jää ne aamun aikaiset linnut, auringonnousut, luonnon ihmeet ja ihanan kirpsakka aamuilma kokematta ja näkemättä. Sitten muistetaan toki mainita, mitä kaikkea on ehditty tehdä kun minä vielä uinuin Ruususen unta. On tyhjennetty ja täytetty tiskikone, käyty aamulenkillä, juotu kahvit ja keitetty aamupuurot, pyyhitty pölyt, käytetty koirat, käyty kaupassa ja salillakin pyörähdetty. No kivat heille vaan, mutta minua ei rehellisesti kiinnosta vittuakaan lähteä heti herättyäni rehkimään salille tai murehtia paskaisista astioista. Näin 24-vuotiaana pitäisi oppia jo pois siitä syyllisyydentunteesta, jota poden jopa lomaillessani. Vanhemmat naksauttelevat kieltään ja puistelevat päätään, jos vietän vapaapäiväni nukkuen, tai konkoilen ylös vasta kun aurinko laskee. Eikä se vaadi edes muita ihmisiä: en viitsi useimmiten nukkua edes ylhäisessä yksinäisyydessäni kovin myöhään, koska se tuntuu väärältä. Minulle on opetettu, että vain laiskat ihmiset nukkuvat pitkään. Tuottavat ja aikaansaavat ihmiset heräävät aikaisin. Onneksi en ole kumpaakaan, en tuottava enkä aikaansaava, joten ehkä minäkin vielä joskus sallin täysin naurettavan unirytmin ja aamu-unisuuden itselleni.
Minä pidän alkoholista. Minusta on mukava toisinaan nautiskella muutama olut, hieman punaviiniä tai litkiä kylminä iltoina minttukaakaota peiton alla. Toisinaan tykkään vetää kännit. Nousuhumala on varsin hurmaava olotila, ja minä viihdyn baareissa ystävieni seurassa. Toisinaan sitten tykkään olla aivan järjettömässä humalassa. Useimmiten törttöilen ja olen täysi idiootti, mutta välillä se on virkistävää, rentouttavaa ja aivan helvetin hauskaa. Kännissä on kiva olla. Mutta voi herramunjee jos osuu vastakkain ihmisen kanssa, joka on lopettanut juomisen, tai ainakin vähentänyt sitä kosteampaa bailaamista huomattavasti. Tähän kategoriaan lukeutuvat myös ne ihmiset, jotka harrastavat tipattomia tai muita mieltä ja kehoa puhdistavia viinalakkoja satunnaisin väliajoin. Oikeastaan sekin riittää, jos joku onnistuu olemaan pari viikkoa selvinpäin. Voi sitä jeesustelun ja vouhottamisen määrää.
Huomatkaa nyt, että en liitä tähän kitinääni lainkaan ihmisiä, jotka eivät juo ollenkaan. Ikinä. Eivätkä useimmiten ole koskaan juoneetkaan. Poikkeuksiakin toki on, mutta nämä jälkimmäisen kategorian ihmiset osaavat bailata selvinpäin. He eivät tiedä millaista on olla kännissä, joten he antavat muiden vapaasti örveltää ja nauttivat omasta selväpäisestä menostaan. Mutta vanhat juopot (ei kuitenkaan kirjaimellisesti alkoholistit), jotka kokevat mullistavan muutoksen elämässään ja vähentävät juopottelua, ovat asia erikseen. Kun sitä on onnistuttu olemaan yksi kuukausi kahdestatoista selvänä, niin ihmisestä tulee uudelleensyntynyt Jeesus. Ainakin omasta mielestään. Sitä jaksetaan siinä tipattoman ja tervehenkisen kuukauden aikana jatkuvasti moittia, että voi kamala, taasko nuo muut juo, ja taasko se Minnakin istuu Snoossa. Samahan se sille on, että heti kun helmikuu koittaa, niin isketään kolmen päivän ränni päälle ja sammutaan vetelät housussa baarin tupakkakoppiin, kun ensin on koitettu pokailla baarimikkoa ja oksennettu lavuaariin.
Useimmiten taustalla on myös vasta löydetty parisuhteen auvo ja rakkauden hyökyaalto, kun automaattisesti vähennetään kuppiloissa riekkumista kun on se oma pikku hanipöö siellä sohvannurkassa odottamassa viltin ja romanttisen komedian kanssa. Tämä ihmistyyppi on ehkä yksi niistä harvoista ihmistyypeistä, jota en ihan aidosti voi sietää. Se on aivan sama minkälainen rymy-Eetu tyyppi olisi ollu ennen parisuhteen rauhoittavaa vaikutusta, koska nyt hän on muuttunut mies/nainen. "Pitäisköhän sunkin vähän rauhoittua? Mulle on tehnyt tosi hyvää kun en oo joka viikonloppu baarissa enkä käy arkisin ees yhdellä kaljalla. Kokeilisit sinäkin." No en kokeile. Kotona on vain se tyyny mitä halata, ja jos vietän enemmän kuin kolme vuorokautta ilman ihmiskontakteja, niin alan porisemaan peilikuvalleni mukavia. Minä tarvitsen niitä kaupungin valoja, häppärikaljoja, ihmisiä ja paskanjauhantaa pysyäkseni järjissäni.
Minä en ole typerä. Tiedän alkoholin haitat. Mutta minä en välitä. Minä olen nuori ja vapaa, minä pidän hauskaa silloin kun haluan. On jotenkin uskomattoman koomista kuulla, kuinka entinen vakibaarini kantis, jonka kanssa istuimme harva se ilta kaljalla ja joka muutenkin rymysi kolmena iltana viikossa kuset housussa pitkin kyliä, saivartelee nuhtelevaan sävyyn kuinka minun elämäni on hänen silmissään kovin surkeaa, koska vietän viikonloput bailaten ja sunnuntait krapulaani ulisten. Että kun siihen minunkin onttoon elämääni löytyisi niin paljon muutakin sisältöä. Koti-illat, aamulenkit, ristipistotyöt ja leipominen ja kaikki muu tosi ihana kotoilu.
Nyt päästään sopivan aasinsillan kautta myös tosiaan parisuhteilijoihin. Sehän nyt on tunnettu fakta, että sinkuissa on jotain pahasti vialla. Onhan sitä nyt vääjäämättä jotenkin epäkelpo, hullu, kieroutunut tai muuten vain vinksallaan, jos ei kelpaa kenellekään. Eräs ystäväni mainitsi, että hän oli kuullut erään ystävänsä suusta ihmettelyä siitä, että miksi minä olen sinkku. Jaa, en tiedä, ehkä se johtuu siitä että valtaosa miehistä on mielestäni äärimmäisen epäkiinnostavaa sorttia. Noin niin kuin parisuhteita ajatellen. Mutta se nyt ei ole oleellista.
Muutama entisen elämäni ystävä potkaisi minut ulos elämästään siinä vaiheessa, kun löysivät seurustelusuhteen. En sopinut enää kuvioihin, vietin edelleen sitä villiä sinkkuelämää, minkä he olivat jättäneet jo taakseen. Ennen olin se hauska Minna, tyttö jonka kanssa sai aina nauraa ja vietettiin ikimuistoisia iltoja. Yhtäkkiä olinkin kuitenkin paheksunnan kohde. Se tyttö joka veti kessua, vaihtoi helluja kuin sukkia ja tanssi pöydillä baareissa. Häpeällinen ystävä, muistuttamassa siitä sekoiluvaiheesta, ennen kuin löydettiin se parisuhteen tuoma täyttymys.
Tätä ihmistyyppiä tapaa aivan liian paljon. Että he ihan oikeasti pitävät itseään muita parempina ihan vain siitä syystä, että ovat onnistuneet löytämään itselleen partnerin. Kivat heille ja pitkää suhdetta, mutta mielestäni se ei paljoa vaadi, että ajautuu parisuhteeseen. Kuka tahansa voi löytää itselleen tyttö- tai poikaystävän, ainakin jos ei ole turhan ronkeli tai älyllisesti jossain olmin tasolla. Minä vain en mihinkään puolivillaiseen juttuun lähde, mikä puolestaan tekee minusta huonomman kuin muut. Sukulaiseni ovat luopuneet jo toivosta suhteeni. Olen se viimeinen tapaus joka heiluttelee vapaan naisen lippua korkealla, eikä koe mitään sen suurempaa pakkoa vakiintua. Samalla tavoin osa ystävistäni näkee minut eräänlaisena viimeisenä linnakkeena: se ikisinkku ystävä, johon otetaan yhteyttä kun suhde kariutuu ja kaivataan taas bailuseuraa. Suhteen aikana toki hiljaiselo on suotavaa, mitäpä sitä turhaan minun kuulumisiani kyselee, kun en tee muuta kuin bailaan ja isken kauniita poikia.
Useimmiten ihmiset, jotka pitävät itseään muita parempina, ovat juuri sellaisia kuin yhteiskunta ihmisten toivoisi olevan. Liikunnallisia, terveitä, tuottavia, menestyviä, kauniita, perheellisiä. He maksavat kuuliaisesti veronsa ja laskunsa, siittävät ja synnyttävät uusia veronmaksajia, kävelevät jalkakäytävällä ja odottavat kiltisti tyhjän tien varrella, että valo vaihtuisi punaisesta vihreäksi. En tiedä, kai se tuo jotain tyydytystä henkilökohtaisella tasolla, kun kokee maksaneensa velkansa, sulautuneensa osaksi yhteiskunnan rattaita. Tietää, ettei kenelläkään ole pahaa sanottavaa, verottaja silittää päätä, hallitus nyökyttelee ja hymyilee yhdessä rintamassa ja seuraava sukupolvi kasvaa heidän käsissään samanlaisiksi. Vastuuntuntoisiksi kansalaisiksi.
Minä olen aina viihtynyt muotin ulkopuolella. Useimmiten heitän myös bensaa tarkoituksella liekkeihin kohdatessani mainitsemiani ihmisiä. Ja näitä vastaparejahan riittää. Duunarit ovat parempia kuin korkeakoulutetut (jotka puolestaan pitävät toki itseään duunareita parempina.) Masentuneet ovat saamattomia lapamatoja, joita terveet ihmiset eivät ymmärrä. Urheiluhullut ja liikuntafriikit tuhahtelevat paheksuen kaltaisilleni sohvaperunoille, jotka valitsevat milloin tahansa hyvän aterian fyysisen rääkin sijasta. Nörtit eivät tajua "oikeasta elämästä" mitään, koska kuluttavat suuren osan päivästään nenä kiinni näyttöpäätteessä ja virtuaalimaailmaan uppoutuen. Työttömät ovat patalaiskoja pikku paskiaisia, jotka loisivat ahkerien veronmaksajien kustannuksella. Pummeja. Kyllähän työtä aina tekevälle löytyy.
Minä en katoa mihinkään, jos sinkkuystäväni rakastuu, ei enää bailaakaan kanssani jatkuvasti ja ajautuu siihen parisuhteen auvoisaan satamaan. Minulle on aivan sama juovatko ystäväni, ja missä määrin. Vetäköön puolestani vaikka piriä ja lasolia, kunhan homma ei leviä käsiin, eikä asia vaikuta omaan elämääni negatiivisella tavalla. Aamuvirkkujen kanssakin oppii elämään, kun kunnioittaa heidän oikeuttaan hyviin yöuniin. En paukuttele ovia aamuneljältä kun kaivelen yöpalaa jääkaapista, huudata töllöä täysillä puoliltaöin tai osoittele sormella ja huuda "NÖSSÖ" kun joku tahtoo mennä jo kymmeneltä nukkumaan. Jos joku saa kiksejä salilla ravaamisesta, niin peukutan. Minä vain olen turhan laiska moiseen.
Loppuun lainaan vielä anonyymia nettikeskustelijaa, koska mielestäni hän kiteytti asian oikein hyvin. Sitaatti pätee laajemmallakin tasolla, kuin tämänkertaisen räyhäykseni kylkiäisenä. Tänään minua vain vitutti ihmisten pienisieluisuus. Taas vaihteeksi. Minä kuitenkin yritän parhaani mukaan sallia ihmisille erilaisuuden, sekä omista valinnoistani poikkeavat päätökset ja elämäntavat. Minä ainakin viihdyn aivan tasapuolisen hyvin niin naimisissa olevan perheenäidin, kuin viisi päivää viikossa tissuttelevan karvaisen miehenkin seurassa. Eikö sen erilaisuuden pitäisi olla kaunista, ja moninaisuus on rikkautta. Myös niissä arjen pienissä asioissa ja ihmisten vivahde-eroissa.
"Kun pyritään maailmaan, jossa ihmiset saavat toimia vapaasti kunhan eivät sorra toisia, ne ihmiset, jotka haluavat sortaa toisia, ovat väistämättä tämän pyrkimyksen tiellä."
perjantai 13. joulukuuta 2013
Kilariämmät on vitun jees
"A strong man can handle a strong woman. A weak man will say she has an attitude."
Tapaus 1. Elämä oli takkuillut jo pidemmän aikaa. Koulu maistui puulta, masennus iski, lääkitys ja itsetuhoisuus. Poikaystävä ei jaksanut tyttöystävän vaikeutta. Petti. Lopulta seurasi ero, ja kuluttavaa "ollaan, ei ollakaan" -pelleilyä. Tyttö soitti yöllä itkien ja puhui itsemurhasta. Poika kehotti toteuttamaan uhkauksen, ei häntä kiinnosta. Hänestä puhuttiin, mitä se sekoilee. Tytöllä oli hankalaa, mutta hiljalleen masennus muuttui raivoksi. Eräänä päivänä hän iski poikaystävän kitarat paskaksi katuun. Oppiipahan saatana olemaan. Kaljaa oli kiva juoda, ja kavereiden kanssa bailata. Joskus oltiin perskännissä ja tilttailtiin, huudeltiin mitä sattuu ja katkottiin välejä ystäviin. Piti kai kostaa jotain vanhoja asioita. Mieli oli mutkalla, hieman hajallaan.
Tapaus 2. Taustalla oli paljon väkivaltaisia suhteita, jotenkin niihin ajautui joka kerta. Oli lähellä, ettei elämä mennyt pelkäksi narkkaamiseksi ja juomiseksi. Juopoteltua tuli ehkä muutama viikkokin putkeen. Osastollakin piti käydä välillä rauhoittumassa. Sitten seurasi muutto muualle, uusi elämä. Elämään astui mies. Kaikki oli alusta asti hankalaa. Eroa, rakastamista, tappelua, ja molemminpuolista kaipuuta. Kukapa niin äkäistä ja kompleksia naista kesyttäisi, kestäisi ja ottaisi omakseen. Kylillä puhuttiin että hulluhan se ämmä on, vaikea. Mutta miespä otti ja kesti, ymmärsi vaikeuden. Tarrasi kiinni, halasi ja kertoi, että kyllä se siitä. Rakastaa toista, juuri sellaisena kuin tämä on. Miksipä sitä pitäisi muutaa itseään.
Tapaus 3. Syömishäiriö ja maata laahaava itsetunto. Eroja, koulukiusaamista, päähän potkimista. Tytöstä kasvoi sisäänpäinkääntynyt luonne. Hauskatkin baari-illat saattoivat päättyä itkuun. Aina oli aihetta ahdistukseen. Miehiä tuli, miehiä meni, mutta aina oli onneton. Sitten löytyi joku, kenties se oikea, mutta itkuahan siitäkin seurasi. Riitelyä ja kilahtelua pienistäkin asioista. Mikään ei ollut hyvin, terapiassa huutoitkua ja epäilystä siitä, onko sitä itse koskaan tarpeeksi hyvä muille. Epävarmuutta, mutta myös rakastettavaa hömelyyttä. Kreisibailausta tissisillään festareilla, kauhukaksikko ja ne "vastenmieliset muijat." Ei sitä naisen sallita edes juhlia täysillä.
Tapaus 4. Tytöstä puhuttiin kilariämmien kuningattarena. Narkki, sekopää, helvetinmoinen hippi. Leijuu jalat kymmenen metriä maan pinnan yläpuolella, ei välitä, näivettää ihmiset omalla hurjalla luonteellaan ja sinkoilevalla mielellään. Minäkin olin skeptinen. En edes tuntenut häntä, olin kuullut vain juttuja. Mainitsin että häntä kannattaa ehkä varoa hieman, kuulemma aika kaheli. Sitten tajusin mitä suustani päästin. Tutustuin, kohtasin sydämellisen ja aidon tytön. Luovan ja kompleksin. Ihmisen, joka kulkee omia polkujaan.
Jokainen yllä olevista esimerkeistä on ystäväni. Kourallinen naisia, joita minä arvostan ja kunnioitan. He ovat hankaluuksien jälkeen oppineet kantamaan itseään ylpeydellä, jos eivät täysin, niin ainakin ollaan matkalla oikeaan suuntaan. He sallivat itsensä olla tasan mitä ovat. Hankalia, ahdistuneita, masentuneita, kovaäänisiä, reuhaavia ja räyhääviä, tappelupukareita, vaateliaita, haaveilijoita, monimutkaisia, luovuudessaan tempoilevia ja voimakastahtoisia.
Minä olen vollottanut tuntikausia suihkun lattialla. Olen soittanut itkuisia puheluita keskellä yötä, kun tuntuu että pää hajoaa tomuksi ja luunsirpaleiksi. Olen huutanut kuin heikkopäinen, paiskonut tavaroita, läimäissyt naamaan (huorittelusta) ja potkinut ovia. Olen seisonut aamulla painamassa ovikelloa, pyytääkseni anteeksi hulluuttani. Olen keikahdellut kantapäideni varassa kerrostalon katolla, heitelly pulloja säpäleiksi katuun ikkunasta ja polttanut neuroottisena ketjussa tupakkaa läpi yön. Olen hohotellut kovaan ääneen kantakapakassani pöytä täynnä tuoppeja, seuranaisten seuranainen. Bailannut torstaiaamusta sunnuntai-iltaan. Olen ärähtänyt suoraan jos tympii, sekoillut kännissä, möläytellyt typeriä asioita, tuhonnut tiedostamattani välejäni ihmisiin ja maannut viikkokausia peiton alla. Ihastuessani muutun sekopäiseksi, rakkaus tekee entistäkin hullummaksi. En osaa olla vienosti hymyilevä nainen, etäinen ja odottaa kärsivällisesti vastakkaisen sukupuolen saalistusvietin heräävän. Puhun liikaa ja sekoilen, säikyttelen, mutta sellainen minä olen.
Neljä naista ja minä. Jokaisella meistä on jotain yhteistä. Me olemme kilariämmiä. Tiedättehän, niitä naisia joista kylillä puhutaan. Hulluja, sekopäitä, temperamenttisia, äkäisiä, pelottavia ja täysin kaheleita. Ja tässä ei nyt ole kyse siitä, miten vastakkainen sukupuoli meidät näkee ja kokee. Kyse on siitä, miten kanssaihmiset meidät kokevat. Eihän tässä yhteiskunnassa luonnetta saa olla, saati sitten että olisi hankala ja välillä polttaisi siltoja takanaan. Suorapuheisuus ainakin on asioista pahin, samaten rajojen rikkominen.
Olen kuullut hämmentävän monta kertaa, kuinka ihmisillä oli täysin väärä kuva minusta ennen tutustumista. Että minä olisin joku seinähullu ämmä, ylimielinen narttu tai mitä tahansa siltä väliltä. Sekopää. Tunnen lähinnä huvittuneisuutta siitä, että maineeni kulkee edelläni, olkoon se maine kuinka kyseenalainen tahansa. Enkä minä ole ainoa. Kyllä sitä muistakin puhutaan, jokaisesta esimerkistäni olen kuullut kummallisia kysymyksiä, häiritsevää supinaa kahvipöydissä. Kommentteja heidän luonteestaan, olemuksestaan, persoonastaan, jos olen heidät ohimennen sattunut keskusteluissa mainitsemaan.
Minä en sovi perinteisen kotivaimon, patriarkaatin määrittelemän unelmien tyttöystävän rooliin varmasti ikinä. En ole hiljainen ja kuuliainen, en söpö ja kiltti naapurintyttö, minä en kuuntele huonoja sovinistivitsejä itsestäni tai anna ihmisten talloa ylitseni. Jos koen, että minua kohdellaan väärin, minä tappelen takaisin. Luonteeni ei tästä varmasti helpommaksi ikinä muutu, joskin osa särmistäni saattaa hioutua hieman pehmeämpiin ääriviivoihin vanhenemisen myötä. Mutta äkäisenä minä pysyn aina. Minä myös näytän jos suutun. Minä näytän jos minulla on paha olla. Minä en piilota sitä, jos minua vituttaa tai ahdistaa. Mutta täällähän kaikki tunteet pitäisi niellä, lukita syvälle alitajuntaan ja heittää avain Perämereen. Ja mikä nainen se sellainen on, joka ärjyy kuin leijonaemo ja puolustaa itse itseään, vaikka sitten nyrkit pystyssä? Sellainen, joka ei sovi perinteiseen naiseuden muottiin ja sen vaatimaan rooliin yhteiskunnassa? No luonnevikainen kilariämmä, vähintäänkin.
Kilariämmä ei ole mielestäni pelkästään naiseuteen liittyvä termi, mutta painotan nyt näkökulmaa naisena, koska itse olen sellaisena syntynyt. Tunnen myös miehiä, joihin se olisi täydellisen pätevä ja paikkansapitävä kuvaus. Ei mitään tohvelisankareita tai kynnysmattoja, vaan niitä jotka istuvat karjuen sen hevosen selässä viitta hulmuten, kypärä vinossa ja miekka ojossa. Minä en näe, että kilariämmä olisi joku hullu pieni pirisuttura. He ovat niitä vahvoja naisia, voimakasluonteisia asennemuijia, joita moni ei ymmärrä, tai halua ymmärtää.
Pariutumispiireissä tämä on usein ongelma. Liian usein olen kuullut, että voi Minna kun sinä olet niin hankala. Sitä vaaditaan helpompaa ja kiltimpää. Ja makunsa toki kullakin, mutta mielestäni on jotenkin surkeaa, ettei ihmistä oteta vastaan tiiviinä pakettina sopivaa sekoilua ja monimutkaista luonnetta, koska jokaisessahan meissä on omat mutkamme ja terävät kulmamme. Tokihan kaikella on rajansa. Jos jonkun kilariämmyys saavuttaa pisteen, että joka lauantai vedetään rappukäytävässä puukkohippaa tai uhkaillaan joka ikisen parisuhderiidan jälkeen itsemurhalla, niin eihän sitä nyt tarvitse kenenkään kestää. Ei ole myöskään kenenkään tehtävä parantaa toista, jos mieli on mustana masennuksesta tai mielenterveys on romahtanut täysin. Mutta ne vahvemmat kestävät kausiluontoiset taajuusvaihtelut ja satunnaiset sykloonit, eivät luiki karkuun ja etsi jotain helpompaa ja mukavampaa. Koska hei tärkeintähän on, ettei tarvi nähdä vaivaa. Etsitään se kynnysmatto, jota talloa miten lystää. Se joka ei koskaan nakkele takaisin, nielee kaiken ja on yhtä hajuton ja mauton kuin käsidesi.
Ja enhän minä tietenkään (taaskaan) yleistä. Kiltti ja mutkaton luonne ei tee kenestäkään tylsää, huonoa tai epäkiinnostavaa. Mutta kilariämmät ovat aina huonoja ja vaarallisia vaihtoehtoja. Niitä, joiden kanssa alkaa heilastelemaan vain masokistinen pölvästi. "Tuon naisen kanssa et tiedä mihin nokkasi pistät, sitä kannattaa varoa." Voi kyllä, kyllä minua kannattaa varoa. Mutta vain jos kohtelee minua huonosti tai ei osaa arvostaa minua tällaisena, vammaisena, kummallisena, äkäisenä ja suorasukaisena. Jos minut ottaa vastaan sellaisena kuin olen, eikä pakene heti ensimmäisen ongelman läiskähtäessä vasten naamaa, niin minä olen tulvillani rakkautta. Niin voimakkaasti kuin kilaroinkin, niin sitä vahvemmin myös rakastan. Omistaudun ja heittäydyn, annan itseni kokonaan. Mielestäni se ei ole väärin. Niin sen pitäisi aina olla.
Eroaminen on se pahoista pahin. Silloin sitä pitäisi niellä vain kaikki suru, ikävä, katkeruus, viha ja kaipuu. Jatkaa hetkessä eteenpäin. Olet säälittävä ämmä jos huudat tuskaasi toiselle. Kerrot kuinka pahalta tuntuu, ja kuinka sinun sydämesi on revitty irti ja tungettu silppuriin. Menneitä ei saisi käydä läpi, pitäisi vain olla niin kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Ei saisi itkeä, olla vihainen. Ei saisi ikävöidä toista niin pahasti, että tuntuu kuin kuolisi siihen paikkaan, sikiöasentoon ripsivärit poskilla. Kaikella on toki rajansa. Jos vielä kuukausienkin jälkeen terrorisoi toista vihaisin viestein, öisin humalaisin puheluin ja viettää kaiken aikansa menneiden ruotimiseen, niin ei sekään täysin sallittavissa ole. Mutta erotilanteissa pitäisi muistaa inhimillisyys, antaa kilariämmien kilaroida paha olonsa pois. Sitten sitä jo kykenee jatkamaan eteenpäin, kun kaikki paska on oksennettu elimistöstä ulos. Mutta kun hyvät naiset jatkavat vain hymyillen eteenpäin, ovat rauhallisia ja hienovaraisia. Huonot naiset eivät moista osaa.
Parhaimmat, hauskimmat ja hienoimmat tuntemani naiset ovat jollain tapaa kilariämmiä. Omapäisiä änkyröitä, tasan niin mutkikkaita ja tulisieluisia kuin tahtovatkin olla. Miellyttämisenhalussa tai mukautuvaisuudessa ei ole mitään väärää. Mutta ei ole myöskään siinä toisessa ääripäässä. Vihatkoon minua jokainen niin paljon kuin haluaa. Puhukoon paskaa jos haluavat, tällainen minä olen. Tällaisia me olemme. Ja minä rakastan elämäni jokaista kilariämmää heidän pienintäkin sopukkaansa, ihokarvaansa ja raivonpuuskaansa myöten.
Tapaus 1. Elämä oli takkuillut jo pidemmän aikaa. Koulu maistui puulta, masennus iski, lääkitys ja itsetuhoisuus. Poikaystävä ei jaksanut tyttöystävän vaikeutta. Petti. Lopulta seurasi ero, ja kuluttavaa "ollaan, ei ollakaan" -pelleilyä. Tyttö soitti yöllä itkien ja puhui itsemurhasta. Poika kehotti toteuttamaan uhkauksen, ei häntä kiinnosta. Hänestä puhuttiin, mitä se sekoilee. Tytöllä oli hankalaa, mutta hiljalleen masennus muuttui raivoksi. Eräänä päivänä hän iski poikaystävän kitarat paskaksi katuun. Oppiipahan saatana olemaan. Kaljaa oli kiva juoda, ja kavereiden kanssa bailata. Joskus oltiin perskännissä ja tilttailtiin, huudeltiin mitä sattuu ja katkottiin välejä ystäviin. Piti kai kostaa jotain vanhoja asioita. Mieli oli mutkalla, hieman hajallaan.
Tapaus 2. Taustalla oli paljon väkivaltaisia suhteita, jotenkin niihin ajautui joka kerta. Oli lähellä, ettei elämä mennyt pelkäksi narkkaamiseksi ja juomiseksi. Juopoteltua tuli ehkä muutama viikkokin putkeen. Osastollakin piti käydä välillä rauhoittumassa. Sitten seurasi muutto muualle, uusi elämä. Elämään astui mies. Kaikki oli alusta asti hankalaa. Eroa, rakastamista, tappelua, ja molemminpuolista kaipuuta. Kukapa niin äkäistä ja kompleksia naista kesyttäisi, kestäisi ja ottaisi omakseen. Kylillä puhuttiin että hulluhan se ämmä on, vaikea. Mutta miespä otti ja kesti, ymmärsi vaikeuden. Tarrasi kiinni, halasi ja kertoi, että kyllä se siitä. Rakastaa toista, juuri sellaisena kuin tämä on. Miksipä sitä pitäisi muutaa itseään.
Tapaus 3. Syömishäiriö ja maata laahaava itsetunto. Eroja, koulukiusaamista, päähän potkimista. Tytöstä kasvoi sisäänpäinkääntynyt luonne. Hauskatkin baari-illat saattoivat päättyä itkuun. Aina oli aihetta ahdistukseen. Miehiä tuli, miehiä meni, mutta aina oli onneton. Sitten löytyi joku, kenties se oikea, mutta itkuahan siitäkin seurasi. Riitelyä ja kilahtelua pienistäkin asioista. Mikään ei ollut hyvin, terapiassa huutoitkua ja epäilystä siitä, onko sitä itse koskaan tarpeeksi hyvä muille. Epävarmuutta, mutta myös rakastettavaa hömelyyttä. Kreisibailausta tissisillään festareilla, kauhukaksikko ja ne "vastenmieliset muijat." Ei sitä naisen sallita edes juhlia täysillä.
Tapaus 4. Tytöstä puhuttiin kilariämmien kuningattarena. Narkki, sekopää, helvetinmoinen hippi. Leijuu jalat kymmenen metriä maan pinnan yläpuolella, ei välitä, näivettää ihmiset omalla hurjalla luonteellaan ja sinkoilevalla mielellään. Minäkin olin skeptinen. En edes tuntenut häntä, olin kuullut vain juttuja. Mainitsin että häntä kannattaa ehkä varoa hieman, kuulemma aika kaheli. Sitten tajusin mitä suustani päästin. Tutustuin, kohtasin sydämellisen ja aidon tytön. Luovan ja kompleksin. Ihmisen, joka kulkee omia polkujaan.
Jokainen yllä olevista esimerkeistä on ystäväni. Kourallinen naisia, joita minä arvostan ja kunnioitan. He ovat hankaluuksien jälkeen oppineet kantamaan itseään ylpeydellä, jos eivät täysin, niin ainakin ollaan matkalla oikeaan suuntaan. He sallivat itsensä olla tasan mitä ovat. Hankalia, ahdistuneita, masentuneita, kovaäänisiä, reuhaavia ja räyhääviä, tappelupukareita, vaateliaita, haaveilijoita, monimutkaisia, luovuudessaan tempoilevia ja voimakastahtoisia.
Minä olen vollottanut tuntikausia suihkun lattialla. Olen soittanut itkuisia puheluita keskellä yötä, kun tuntuu että pää hajoaa tomuksi ja luunsirpaleiksi. Olen huutanut kuin heikkopäinen, paiskonut tavaroita, läimäissyt naamaan (huorittelusta) ja potkinut ovia. Olen seisonut aamulla painamassa ovikelloa, pyytääkseni anteeksi hulluuttani. Olen keikahdellut kantapäideni varassa kerrostalon katolla, heitelly pulloja säpäleiksi katuun ikkunasta ja polttanut neuroottisena ketjussa tupakkaa läpi yön. Olen hohotellut kovaan ääneen kantakapakassani pöytä täynnä tuoppeja, seuranaisten seuranainen. Bailannut torstaiaamusta sunnuntai-iltaan. Olen ärähtänyt suoraan jos tympii, sekoillut kännissä, möläytellyt typeriä asioita, tuhonnut tiedostamattani välejäni ihmisiin ja maannut viikkokausia peiton alla. Ihastuessani muutun sekopäiseksi, rakkaus tekee entistäkin hullummaksi. En osaa olla vienosti hymyilevä nainen, etäinen ja odottaa kärsivällisesti vastakkaisen sukupuolen saalistusvietin heräävän. Puhun liikaa ja sekoilen, säikyttelen, mutta sellainen minä olen.
Neljä naista ja minä. Jokaisella meistä on jotain yhteistä. Me olemme kilariämmiä. Tiedättehän, niitä naisia joista kylillä puhutaan. Hulluja, sekopäitä, temperamenttisia, äkäisiä, pelottavia ja täysin kaheleita. Ja tässä ei nyt ole kyse siitä, miten vastakkainen sukupuoli meidät näkee ja kokee. Kyse on siitä, miten kanssaihmiset meidät kokevat. Eihän tässä yhteiskunnassa luonnetta saa olla, saati sitten että olisi hankala ja välillä polttaisi siltoja takanaan. Suorapuheisuus ainakin on asioista pahin, samaten rajojen rikkominen.
Olen kuullut hämmentävän monta kertaa, kuinka ihmisillä oli täysin väärä kuva minusta ennen tutustumista. Että minä olisin joku seinähullu ämmä, ylimielinen narttu tai mitä tahansa siltä väliltä. Sekopää. Tunnen lähinnä huvittuneisuutta siitä, että maineeni kulkee edelläni, olkoon se maine kuinka kyseenalainen tahansa. Enkä minä ole ainoa. Kyllä sitä muistakin puhutaan, jokaisesta esimerkistäni olen kuullut kummallisia kysymyksiä, häiritsevää supinaa kahvipöydissä. Kommentteja heidän luonteestaan, olemuksestaan, persoonastaan, jos olen heidät ohimennen sattunut keskusteluissa mainitsemaan.
Minä en sovi perinteisen kotivaimon, patriarkaatin määrittelemän unelmien tyttöystävän rooliin varmasti ikinä. En ole hiljainen ja kuuliainen, en söpö ja kiltti naapurintyttö, minä en kuuntele huonoja sovinistivitsejä itsestäni tai anna ihmisten talloa ylitseni. Jos koen, että minua kohdellaan väärin, minä tappelen takaisin. Luonteeni ei tästä varmasti helpommaksi ikinä muutu, joskin osa särmistäni saattaa hioutua hieman pehmeämpiin ääriviivoihin vanhenemisen myötä. Mutta äkäisenä minä pysyn aina. Minä myös näytän jos suutun. Minä näytän jos minulla on paha olla. Minä en piilota sitä, jos minua vituttaa tai ahdistaa. Mutta täällähän kaikki tunteet pitäisi niellä, lukita syvälle alitajuntaan ja heittää avain Perämereen. Ja mikä nainen se sellainen on, joka ärjyy kuin leijonaemo ja puolustaa itse itseään, vaikka sitten nyrkit pystyssä? Sellainen, joka ei sovi perinteiseen naiseuden muottiin ja sen vaatimaan rooliin yhteiskunnassa? No luonnevikainen kilariämmä, vähintäänkin.
Kilariämmä ei ole mielestäni pelkästään naiseuteen liittyvä termi, mutta painotan nyt näkökulmaa naisena, koska itse olen sellaisena syntynyt. Tunnen myös miehiä, joihin se olisi täydellisen pätevä ja paikkansapitävä kuvaus. Ei mitään tohvelisankareita tai kynnysmattoja, vaan niitä jotka istuvat karjuen sen hevosen selässä viitta hulmuten, kypärä vinossa ja miekka ojossa. Minä en näe, että kilariämmä olisi joku hullu pieni pirisuttura. He ovat niitä vahvoja naisia, voimakasluonteisia asennemuijia, joita moni ei ymmärrä, tai halua ymmärtää.
Pariutumispiireissä tämä on usein ongelma. Liian usein olen kuullut, että voi Minna kun sinä olet niin hankala. Sitä vaaditaan helpompaa ja kiltimpää. Ja makunsa toki kullakin, mutta mielestäni on jotenkin surkeaa, ettei ihmistä oteta vastaan tiiviinä pakettina sopivaa sekoilua ja monimutkaista luonnetta, koska jokaisessahan meissä on omat mutkamme ja terävät kulmamme. Tokihan kaikella on rajansa. Jos jonkun kilariämmyys saavuttaa pisteen, että joka lauantai vedetään rappukäytävässä puukkohippaa tai uhkaillaan joka ikisen parisuhderiidan jälkeen itsemurhalla, niin eihän sitä nyt tarvitse kenenkään kestää. Ei ole myöskään kenenkään tehtävä parantaa toista, jos mieli on mustana masennuksesta tai mielenterveys on romahtanut täysin. Mutta ne vahvemmat kestävät kausiluontoiset taajuusvaihtelut ja satunnaiset sykloonit, eivät luiki karkuun ja etsi jotain helpompaa ja mukavampaa. Koska hei tärkeintähän on, ettei tarvi nähdä vaivaa. Etsitään se kynnysmatto, jota talloa miten lystää. Se joka ei koskaan nakkele takaisin, nielee kaiken ja on yhtä hajuton ja mauton kuin käsidesi.
Ja enhän minä tietenkään (taaskaan) yleistä. Kiltti ja mutkaton luonne ei tee kenestäkään tylsää, huonoa tai epäkiinnostavaa. Mutta kilariämmät ovat aina huonoja ja vaarallisia vaihtoehtoja. Niitä, joiden kanssa alkaa heilastelemaan vain masokistinen pölvästi. "Tuon naisen kanssa et tiedä mihin nokkasi pistät, sitä kannattaa varoa." Voi kyllä, kyllä minua kannattaa varoa. Mutta vain jos kohtelee minua huonosti tai ei osaa arvostaa minua tällaisena, vammaisena, kummallisena, äkäisenä ja suorasukaisena. Jos minut ottaa vastaan sellaisena kuin olen, eikä pakene heti ensimmäisen ongelman läiskähtäessä vasten naamaa, niin minä olen tulvillani rakkautta. Niin voimakkaasti kuin kilaroinkin, niin sitä vahvemmin myös rakastan. Omistaudun ja heittäydyn, annan itseni kokonaan. Mielestäni se ei ole väärin. Niin sen pitäisi aina olla.
Eroaminen on se pahoista pahin. Silloin sitä pitäisi niellä vain kaikki suru, ikävä, katkeruus, viha ja kaipuu. Jatkaa hetkessä eteenpäin. Olet säälittävä ämmä jos huudat tuskaasi toiselle. Kerrot kuinka pahalta tuntuu, ja kuinka sinun sydämesi on revitty irti ja tungettu silppuriin. Menneitä ei saisi käydä läpi, pitäisi vain olla niin kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Ei saisi itkeä, olla vihainen. Ei saisi ikävöidä toista niin pahasti, että tuntuu kuin kuolisi siihen paikkaan, sikiöasentoon ripsivärit poskilla. Kaikella on toki rajansa. Jos vielä kuukausienkin jälkeen terrorisoi toista vihaisin viestein, öisin humalaisin puheluin ja viettää kaiken aikansa menneiden ruotimiseen, niin ei sekään täysin sallittavissa ole. Mutta erotilanteissa pitäisi muistaa inhimillisyys, antaa kilariämmien kilaroida paha olonsa pois. Sitten sitä jo kykenee jatkamaan eteenpäin, kun kaikki paska on oksennettu elimistöstä ulos. Mutta kun hyvät naiset jatkavat vain hymyillen eteenpäin, ovat rauhallisia ja hienovaraisia. Huonot naiset eivät moista osaa.
Parhaimmat, hauskimmat ja hienoimmat tuntemani naiset ovat jollain tapaa kilariämmiä. Omapäisiä änkyröitä, tasan niin mutkikkaita ja tulisieluisia kuin tahtovatkin olla. Miellyttämisenhalussa tai mukautuvaisuudessa ei ole mitään väärää. Mutta ei ole myöskään siinä toisessa ääripäässä. Vihatkoon minua jokainen niin paljon kuin haluaa. Puhukoon paskaa jos haluavat, tällainen minä olen. Tällaisia me olemme. Ja minä rakastan elämäni jokaista kilariämmää heidän pienintäkin sopukkaansa, ihokarvaansa ja raivonpuuskaansa myöten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)